Avainsana-arkisto: kirkkohistoria

Tallinnan kirkot

Valittuja paloja Viron ev.lut. kirkon historiasta

Kristinusko tuli Viroon 1000-luvun alkupuolella. Yksittäisiä kristittyjä ja ehkä yhteisöjäkin on Virossa ollut jo aiemminkin. Arkeologiset hautalöydöt nimittäin viittaavat paljon varhaisempiin kristinuskon vaikutuksiin.

Tässä kirjoituksessa mainitsen joitakin katkelmia Viron kirkon historiasta. Maa, kansa ja kirkko ovat tulleet minulle läheiseksi ollessani töissä Viron ev.lut. kirkossa Põltsamaalla (1995-1998), Tartossa (1999-2004) ja Tallinnassa (2008-2010).

Kristinusko saapuu Viroon

Viron järjestelmällinen kristillistäminen alkoi 1100-luvun lopussa. Baltian maiden lähetystyön keskuksena oli Riian paikalle perustettu lähetyshiippakunnan piispanistuin, joka oli Bremenin arkkipiispan alaisuudessa. Katolisen kirkon käännytystyö eteni saksalaisten valloittajien vanavedessä. Baltian uusi hallitseva luokka koostui saksalaisista valloittajista. Baltian alueet oli 1200-luvulla käännytetty kristinuskoon.

Lundin piispa vihki vuonna 1165 virolaisten piispaksi ranskalaisen munkki Fulcon. Fulcoa auttoi lähetysmatkoilla Stavangerin luostarissa elänyt virolainen munkki Nicolaus.

Viron aktiivinen kristillistäminen tapahtui 1200-luvulla ristiretkien avulla. Tässä lähetystoiminnassa oli mukana myös varhaisin nimeltä tunnettu suomalainen pappi Petrus Kaukovalta.

Lähetystoiminta toi mukanaan kirkkojen, kappeleiden ja luostareiden rakentamisen kristillisen elämän vahvistamiseksi. Uusilta kristityiltä ei vaadittu kovin paljoa: Vuodessa oli käytävä vähintään kerran messussa ja ehtoollisella. Katoliset dominikaanimunkit yrittivät nostaa kristillisen uskon tietämystä vaeltamalla ympäriinsä julistaen ja opettaen kansankielellä. Kansan ymmärrys kristinuskosta jäi kuitenkin keskiaikana heikoksi.

Uskonpuhdistus Virossa

Uskonpuhdistus saavutti Baltian nopeasti. Liivinmaalla (Liivinmaa käsitti nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian) käsiteltiin Martti Lutherin toimintaa 1521. Tuolloin alueelle levinneet Lutherin teokset määrättiin poltettaviksi. Seuraavana vuonna piispa kielsi yhteistoiminnan Lutherin ja hänen kannattajiensa kanssa. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua monet suuremmat kaupungit kuten Riika, Tallinna ja Tartto suosivat Lutherin opetuksia. Pian kaupungeissa tehtiin evankelisia kirkkojärjestyksiä ja laadittiin katekismuksia kansan opettamiseksi.

Vuonna 1558 alkoi Liivinmaan sota, ja sen tuomat tuhot, sairaudet ja katovuodet olivat Virolle vaikeita. Viron herruudesta taistelivat useat valtakunnat: ortodoksinen Venäjä, katolinen Puola ja luterilaiset Ruotsi ja Tanska. Vuonna 1561 Pohjois-Virossa alkoi Ruotsin aika, mutta Liivinmaalla (johon kuului Etelä-Viron alueet) alkoi Puolan vallan aika, joka toi mukanaan myös uudelleen katolistamisen ajan. Muun muassa jesuiitat saapuivat Tarttoon vuonna 1583 ja he saivat paikallisen kielen oppimisen myötä varsin suuren suosion. Koko nykyisen Viron alue siirtyi Ruotsille 1629 ja tällöin myös katolinen aika loppui.

Ruotsin vallan aikana Viroon tuli pappeja Suomesta ja Ruotsista. Sodan jälkeen tilanne oli vaikea: monet kirkot olivat tuhoutuneet, maaseutu oli monin paikoin tyhjentynyt ja kristittyjen käsitys kristinuskosta oli hatara. Tässä vaiheessa alkoi koululaitoksen kehittyminen ja kansankielisen kirjallisuuden leviäminen. Tarton yliopisto perustettiin 1632 ja eräs sen tärkeä tehtävä oli kouluttaa pappeja. Opiskelijat olivat etupäässä saksalaisia, ja Viron papisto säilyi pääosin saksalaisena.

Viron herätysliikkeet

Viro oli joutunut Suuren Pojan sodan (1700-1721) aikana ja erityisesti siihen liittyvän Poltavan taistelun jälkeen Ruotsin vallan alta Venäjän vaikutuspiiriin. Viron saksalaisperäinen aatelisto sai säilyttää asemansa, kielensä ja evankelisen uskonsa.

Pietistiset vaikutukset levisivät Saksasta Viroon 1600-luvulla. Moni virolainen opiskeli Saksassa Hallen yliopistossa. Sieltä Philipp Jakob Spenerin (1635-1705) ja August Hermann Francken (1663-1727) teoksia levisi Viroon. Tämä hallelainen pietismi jäi pian herrnhutilaisuuden eli veljesseurakunnan (Vennastekogudus) varjoon. Herrnhutilaisuuden perustaja kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf (1700-1760) koki nuoruudessaan hengellisen heräämisen. Herrnhutilainen herätysliike oli aktiivinen lähetystyössään. Herätysliike saapui Viroon vuonna 1729 erään saksalaisen puusepän vaikutuksesta. Hän tuli ensin Riikaan ja sieltä Tallinnaan. Tallinnassa hän oli puolitoista kuukautta, jonka aikana hän löysi yhteyden Tallinnan pietistipappeihin, kaupungin johtohenkilöihin ja ympäristön talonpoikiin. Viroon tuli muitakin herrnhutilaisia veljiä, jotka olivat pääosin käsityöläisiä, ja he saivat kansaan helposti yhteyden. Näiden veljien vaikutus oli suuri uudenlaisen uskonelämän herättäjänä. Tästä alkoi myös aktiivinen rukoushuoneiden rakentaminen.

Zinzendorf vieraili Tallinnassa 1736 ja sai hyvän vastaanoton. Varmaan myös siksi, että tässä vaiheessa kirkon konsistorin enemmistö kuului pietisteihin.

Virossa suurinta herätyksen aikaa olivat vuodet 1739-1742. Herrnhutilaisuuden korostama Kristus-mystiikka, sydämen hurskaus ja maallikkouden korostus saivat kansansuosiota. Baltian herrnhutilaisyhteisöihin kuului jo vuonna 1742 noin 14 000 henkeä.

Herätystä nousi vastustamaan osa maan ja kirkon johtohahmoista. Herrnhutilaisuus kiellettiin Virossa 16. huhtikuuta 1743.

Herätysliikkeen toiminta oli kuitenkin kasvanut niin suureksi, että toimintaa ei voitu lopettaa. Herätys jatkui etenkin paikkakunnilla, jossa oli herätykselle myötämielisiä pappeja ja aatelisia. Esimerkiksi Saarenmaalla herätys oli niin voimakasta, että muutaman vuoden aikana kapakat suljettiin ja vankilat tyhjenivät koska rikoksia ei tehty. Herätys muutti yhteiskuntaa.

Katariina II peruutti osittain herrnhutilaisuuden toimintakiellon vuonna 1764. Aleksanteri I kävi itse 1800-luvun alussa herrnhutilaisuuden pääpaikassa Herrnhutissa ja innostui heidän työstään. Aleksanteri I antoi vuonna 1817 julistuksen, jonka perusteella veljesseurakunnat saivat toimia vapaasti Baltiassa. Tämä olisi mahdollistanut myös veljesseurakunnan rekisteröitymisen omaksi kirkoksi, kuten Saksassa oli tapahtunut, mutta liikkeen keskuspaikasta Saksan Herrnhutista tuli toive, että alueen veljesseurakunnat jäisivät luterilaisen kirkon sisäisiksi herätysliikkeiksi, suolaksi kirkon keskelle. Tuosta alkoi herrnhutilaisuuden toinen kukoistuskausi Virossa, jota olivat erityisesti 1830- ja 1840-luku. Tuolloin Baltian alueella oli 144 veljespiiriä, yli 200 rukoushuonetta ja noin 30 000 jäsentä. Veljespiirien johtajista oli saksalaisia vain 44, ja virolaisia ja lättejä noin 1000. Tämä kuvastaa liikkeen juurtumista kansan keskelle.

1850-luvulla yli 14-vuotiaista virolaisista 10% oli herrnhutilaisia. Ehkäpä ensimmäistä kertaa Viron historiassa ristinuskon sanoma kosketti kansaa.

Pietistit olivat kiinnostuneita Raamatun kääntämisestä. Eteläisellä kirjakielellä valmistui Uusi testamentti vuonna 1686. Uusi Testamentti Pohjois-Viron murteella ilmestyi 1715 ja koko Raamattu julkaistiin 1739.

Tähän aikaan liittyi myös rippikoulutyön alku. Vuonna 1730 Konsistori (kirkkohallitus) kieltäytyi päästämästä ehtoolliselle ja avioliittoon vihittäväksi lukutaidottomia seurakuntalaisia. Nuorten rippikoulua ryhdyttiin vaatimaan 1735. Vähintään neljän viikon rippikoulun jälkeen Martti Lutherin Vähän Katekismuksen viisi lukua oli opiskeltava ulkoa.

Kirkko 1800-luvun loppupuolella

1800-luvun puolivälissä Virossa alkoi venäläistämispolitiikka, joka antoi etuoikeuksia ortodokseille. Talonpoikien keskuudessa levisivät huhut, että ortodokseiksi kääntyville annetaan maata. Noin 65 000 virolaista vaihtoi uskoaan luterilaisuudesta ortodokseiksi, mutta maan saaminen palkkioksi osoittautui uutisankaksi. Käännynnäisten osuus oli noin 17 prosenttia Viron sen ajan maaseutuväestöstä. Noin neljäsosa heistä palasi luterilaiseen kirkkoon. Näiden kääntymysten seurauksena Viron ortodoksinen kirkko sai uudenlaisen virolaiskansallisen piirteen. Ortodoksisessa kirkossa oli myös enemmän virolaisia pappeja kuin luterilaisessa kirkossa.

1800-luvun lopussa vapaan kristillisyyden vaikutukset saapuvat Viroon. Tuolloin baptistit ja adventistit perustivat ensimmäiset seurakuntansa ruotsinkieliselle rannikkoseudulle, jossa roseniolaisen herätysliikkeen vaikutus oli vahvaa. Herätykset alkoivat ruotsinkielisellä rannikolla ja levisivät pian vironkielisten pariin. Esimerkiksi Ridalassa oli herätystä vuosina 1879-1882. 1900-luvun alussa myös metodistit ja helluntailaiset perustavat seurakuntia. Baptisteja oli 1930-luvun lopulla jo lähes 9000.

Viron kirkko vuosina 1918-1940

Viron itsenäistyminen 1918 toi mukanaan tarpeen kirkon aseman määrittelyyn. Kirkko oli ollut saksalaisen aatelin ja venäläisen käskyvallan alla. Vuonna 1919 perustettiin Viron evankelisluterilainen kirkko (EELK). Seuraavana vuonna ensimmäiseksi piispaksi valittiin Jakob Kukk. Suurin osa papeista oli tässä vaiheessa saksalaista syntyperää.

Vuonna 1923 kansanäänestyksessä päätettiin tuoda uskonnonopetus koululle paikollisena, mutta oppilaille vapaaehtoisena oppiaineena. Vuonna 1926 Viron Riigikogu päätti, että uskonnolliset yhteisöt ovat valtion näkökulmasta yhdenvertaiset.

Viron ev.lut. kirkkoon kuului vuonna 1922 noin 867 000 henkeä (87 % väestöstä). Ortodokseja oli 209 000 (19%). Vapaakirkollisiin yhteisöihin kuului noin 11 000 henkeä (1 %). Juutalaisia oli 4600 ja roomalaiskatolisia 2500.

Toisen maailmansodan saapuessa Viron ev.lut. kirkolla oli 170 seurakuntaa, 153 kirkkoa ja 44 apukirkkoa, 206 lukkari-kanttoria, 160 virolaista pappia ja 53 saksalaisen taustan omaavaa pappia. Kun baltiansaksalaiset palasivat Saksaan vuonna 1939, saksankielisiä seurakuntia lakkautettiin 14 ja 56 pappia palasi Saksaan. Heistä 30 palveli vironkielisiä ja 26 saksankielisiä seurakuntia.

Viron kirkko vuosina 1940-1985

Elokuussa 1940 Virosta tehtiin neuvostotasavalta. Tämä muutti kristinuskon asemaa. Monet uskonnolliset yhteisöt kiellettiin (mm. veljesseurakunta, pelastusarmeija), Tarton yliopiston teologinen tiedekunta suljettiin, koulujen uskonnonopetus kiellettiin ja kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen omaisuus otettiin valtion haltuun.

Vuosina 1941-1944 Viro oli Saksan miehittämä, ja tämä aika toi helpotusta kirkon elämään. Muun muassa koulussa aloitettiin taas uskonnonopetus.

Vuonna 1944 Neuvostoliiton saapumisen edellä Virosta pakeni noin 70 000 ihmistä, joiden joukossa yli puolet kirkon papistosta. Heidän joukossaan oli myös arkkipiispa Johan Kõpp. Paenneet virolaiset perustivat eksiilissä olevan Viron ev.lut. kirkon, johon kuului kymmeniä seurakuntia Ruotsissa, Saksassa, Etelä- ja Pohjois-Amerikassa sekä Australiassa.

Vuonna 1945 virassa toimi yhteensä 79 pappia. Heidän työtään vaikeutettiin ja monet lähetettiin vankileireille Siperiaan.

Neuvostoliiton aikana valtio esti kirkon toimintaa. Luterilaisessa kirkossa kastettujen ja konfirmoitujen määrä pysyi 1950-luvun alkuun entisellä tasolla, mutta vuosikymmenen puolivälissä määrät vähenivät painostuksen vuoksi.

Vapaat seurakunnat aiottiin sulkea, mutta ne yhdistettiin vuonna 1945 Evankelisten kristittyjen ja Baptistien liitoksi.

Neuvostoliiton aikana kristillisen kirjallisuuden painaminen ja levittäminen kiellettiin. Kirkkojen ja yhteisöjen rakennukset siirrettiin valtion omaisuudeksi, veljesseurakunnan rukoushuoneet suljettiin, rippikouluopetus kiellettiin, seurakunnan toiminta rajoitettiin kirkkorakennuksiin, seurakuntien ja pappien verotus oli kovaa, kirkon sähkömaksut olivat moninkertaisia muihin verrattuna, Eesti Kirik -lehti lakkautettiin. Viranomaiset seurasivat saarnojen ja kirjoitusten sisältöjä arvioiden niiden sanomaa valtion opinkohtiin, lehdistössä oli säännöllisesti kristittyjä ja kirkkoja pilkkaavia tekstejä.

Pappispulaansa Viron ev.lut. kirkko sai jonkin verran apua omasta teologisesta instituutista, josta valmistui sodanjälkeisenä kautena kuitenkin vain noin 40 pappia.

Kirkon vaikeimmat hetket olivat 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1978 rippikoulun suorittaneiden määrä oli pienimmillään (481) ja vuotta aiemmin kastettujen määrä (617). Vuonna 1978 Viron ev.lut. kirkon 142 seurakunnan joukossa yli 50 oli sellaisia, joissa vuoden aikana yhtään ihmistä ei kastettu, konfirmoitu tai vihitty. Noissa seurakunnissa saattoi olla muutamia hautajaisia vuodessa. Elämä oli sammumaisillaan.

Kirkon jäsenmaksajien määrä pieneni vuosi vuodelta, ja oli matalimmillaan vuonna 1986, jolloin heitä oli 48 590.

Viron kirkko 1985-1991

1980-luvun lopussa alkoi kansallinen ja kristillinen heräämisaika.

Kirkkojen pastorit olivat aktiivisia 1980-luvun lopun rauhallisessa vallankumouksessa. Ensimmäinen puolue – kommunistisen puolueen lisäksi – perustettiin 20.8.1988 Pilistveren kirkossa. Viron Kansan Riippumattomaan Puolueeseen (ERSP) liittyi heti kahdeksan luterilaisen kirkon pastoria. Saman vuoden joulukuussa perustettiin Viron kristillinen liitto. Vuonna 1989 suurimmat virolaiset kirkot perustivat Viron Kirkkojen Neuvoston (Eesti Kirikute Nõukogu). Samana vuonna joulu ja pääsiäinen julistettiin virallisiksi pyhäpäiviksi. Kansallinen herääminen sai vahvan tuen kirkoilta ja papistolta.

Vuosi 1990 oli luterilaisessa kirkossa toimitusten ennätysvuosi. Kastettuja oli 18 361, konfirmoituja 11 536, häitä 1734. Sosiologi Mart Rannut oli seitsemän vuotta antanut toisenlaisen matemaattisen arvion vuodelle 1990, jonka mukaan kasteita olisi ollut 850, konfirmoitavia 720 ja hääpareja 160.

Suomen kirkkojen ja kristittyjen vaikutus oli tärkeä. 1950-luvulla hengellistä ja teologista kirjallisuutta vietiin Viroon. Vuonna 1976 alkoi Suomen ja Viron ev.lut. kirkkojen virsikirjakomiteoiden yhteistyö ja 1981 säännöllinen raamatunkäännöskomiteoiden yhteistyö. Vuonna 1989 Kirkon ulkomaanapu lahjoitti Viron kirkolle vironkielisen rippikoulukirja-sarjan. Suomen kirkon lähetysjärjestöistä Kansanlähetys toimitti Neuvostoliiton aikana vainotulle kristikunnalle kirjallisuutta ja Raamattuja sekä lähetti ensimmäisen lähetystyöntekijän elokuussa 1991.

Viron kirkko vuodesta 1991 alkaen

Viro itsenäistyi uudelleen 20.8.1991. Viron ev.lut. kirkon jäsenmäärä oli vapauden aikana huipussaan vuonna 1992. Tuolloin jäsenmaksunsa maksavia aikuisia oli 76 132.

Veljesseurakunnan toiminta lakkautettiin Neuvostoliiton aikana. Vuonna 1992 perustettiin Tallinnan veljesseurakunta, jonka jäseniä kaikki Viron veljesseurakuntien yli 100 jäsentä ovat. Jäsenmäärä on kärsinyt romahduksen, mutta herrnhutilainen vaikutus näkyy monen pastorin taustassa ja työnäyssä. Neuvostoliiton aikana puolet teologian opiskelijoista oli herrnhutilaisia tai heidän herrnhutilaisperheiden lapsia. Tämä herätyskristillinen suuntaus näkyy tämän päivän kirkossa monen seurakuntalaisen ja pastorin toiminnassa.

Virossa julkaistiin virsi- ja rukouskirja vuonna 1991, Eesti kirik -lehti alkoi ilmestyä 1990 melkein puolen vuosisadan tauon jälkeen, Tarton yliopiston teologinen tiedekunta avattiin 1991. Viimeisin vironkielinen raamatunkäännös on vuodelta 1997.

Viron kirkossa on nyt 166 seurakuntaa. Pappeja on yli 220. Osa heistä toimii puolustusvoimissa, poliisissa, vankiloissa ja sairaaloissa. Eesti Kirik -lehti ilmestyy viikottain. Kirkkoon on perustettu keskuksia erikoistumaan tärkeiden tehtävien hoitamiseen mm. Lapsi- ja nuorisotyön yhdistys, Lähetyskeskus, Kirkkomusiikin liitto ja Perhekeskus. Viime vuosina on perustettu kolme luterilaista koulua: Tallinnan tuomiokoulu (Tallinna Toomkool) ja Tallinnan Kaarlin koulu (Kaarli kool) sekä Tartossa Pietarin koulu (Peetri kool). Virossa toimii kaksi kristillistä radioasemaa: Pereraadio ja Raadio 7.

Jäsenmäärän laskemisessa Viron ev.lut. kirkossa on kaksi tapaa. Ensinnäkin voidaan ilmaista arvio niiden määrästä, jotka ovat jollain tavalla sidoksissa luterilaiseen kirkkoon. Heitä on noin 150 000. Toinen tapa on ilmaista niiden aikuisten jäsenten määrä, jotka maksavat seurakunnassaan vuosittaisen jäsenmaksun. Heitä on nykyään alle 30 000.

Jäsenmaksun maksajien määrä on ollut alaspäin. Arkkipiispa Urmas Viilman mukaan sen ei kerro ihmisten suhtautumisen muutoksesta. Se näyttää rehellisesti uskovien todellisen määrän. Tämä kuvaa maan nykyaikaa ja Euroopan tulevaisuutta.

Jaa eteenpäin Facebookissa / Twitterissä / Google+ssa