Tajusin, että tänään tulee 15 vuotta äitini kuolemasta.
Synnyin kuudentena lapsena 33-vuotiaalle äidilleni. Lapsuus oli taloudellisesti tiukkaa. Köyhyys tuotti myös häpeää. Kerrostalojen pihapiirissä eli paljon samankaltaisia perheitä. Elämä oli kaiken keskellä onnellista ja turvallista.
Jälkeenpäin ajatellen suurimpia rikkauksia oli jo lapsuudessa saatu perusluottamus ja usko Jumalaan, joka myöhemmin muuttui omakohtaiseksi ja tietoiseksi uskoksi.
Tässä äidilläni oli tärkeä tehtävä, vaikka hän ei useinkaan osannut pukea uskoaan sanoiksi. Ehkä hän itsekin pohti, oliko onnistunut kristillisessä kasvatuksessaan. Hän toivotteli kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta, sanoi rukoilevansa puolestamme ja huolehti meistä. Kiitos siitä!
Tämä lienee monen vanhemman pohdinta: Olenko osannut kertoa eteenpäin sitä, miten tärkeää usko on ja mitä se minulle merkitsee? Rukoilla ja siunata voimme edelleenkin.
Murheellinen viesti
Eräällä työmatkalla Etiopian syrjäseuduille sain puhelimeeni viestin: Äitisi on viety sairaalaan. Elinaikaa ei luvata paljon.
Soitin Turkish Airlinesille, ja sain muutettua paluulentoani. Etiopian Jimmasta piti lähteä pikaisesti kohti Addis Abebaa, ja seuraavana yönä olin jo lentokoneessa Afrikasta kotiin.
En ehtinyt hyvästellä äitiäni elossa, mutta sain käydä hänen luonaan, ottaa kylmenneestä kädestä kiinni ja silittää harmaantuneita hiuksia.
Irrotin otteeni kädestä, joka oli joskus hoitanut minua.
Olin kiitollinen siitä, että olin saanut syntyä ja että kaiken puutteen keskellä minulla oli Jeesukseen uskova äiti.
Mitä on kuoleman jälkeen?
Kuoleman äärellä monet asiat menettävät merkityksensä. Se, mitä omistimme, kuinka paljon saimme aikaan tai mitä meistä ajateltiin, jää tänne. Kristillinen toivo kiinnittyy aivan muualle.
Se ei ole vain epämääräinen ajatus siitä, että ”jotakin täytyy olla kuoleman jälkeen”. Sen keskus on Jeesus Kristus, joka kuoli ja nousi kuolleista.
Siksi kristityn toivo ei lopulta ole siinä, että ihmisen elämä jotenkin itsestään jatkuisi, vaan siinä, että Jumala herättää kuolleet ylös viimeisenä päivänä. Kristitty on matkalla määränpäähän, jota kutsutaan taivaaaksi.
Siitä Kari Tapiokin laulaa kauniisti: ”Olen kuullut on kaupunki tuolla.” Laulussa kerrotaan taivassa olevasta joukosta, jolla on ”valkoinen puku” ja ”hohtavat kultaiset kruunut”. Ne molemmat viittaavat Jumalan lahjoihin Jeesukseen uskoville.
Usko on turvautumista: minun elämäni ja kuolemani eivät ole vain minun käsissäni. Ne ovat Kristuksen käsissä.
Jos pohdit uskosi määrä, muista että olennaista on uskon kohde: Jeesus Kristus ja kolmiyhteinen Jumala. Jos pohdit, miten saan uskosta kiinni, voit rukoilla mielessäsi tai ääneen tätä vanhaa rukousta. Ota tämä rukous päivittäiseen käyttöön:
”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä.”
Sitä kautta uskon aarre tulee avautumaan.
”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä.”
Raamatussa vanha Simeon sanoi saatuaan Jeesus-lapsen syliinsä:
”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä.”
Hän saattoi lähteä rauhassa, koska oli nähnyt pelastuksen ja pelastajan.
Siinä on jotakin olennaista myös omasta kuolemastamme. Emme tiedä sen hetkeä emmekä tapaa. Mutta tärkeintä ei olekaan tietää, miten kuolemme, vaan kenen varassa kuolemme.
Äitini kuolintodistuksessa todettiin lakonisesti ja minusta samalla hämmästyttävän kauniisti:
Rauhallinen exitus 21.9.2011.
Exitus. Lähtö.
Kristillisessä uskossa kuolema on todellinen vihollinen, mutta se ei saa viimeistä sanaa. Viimeinen sana kuuluu Jeesukselle Kristukselle, joka sanoi:
”Minä olen ylösnousemus ja elämä.”
TÄTÄ SAA JAKAA
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN