Nyt jysähti!
Harva olisi ehkä odottanut maailman suurimman kirkkokunnan Suomen osastolta tällaista linjausta: Jeesuksen lähetyskäskystä ja evankelioimisesta halutaan tehdä kirkon tärkein prioriteetti.
Tarkoitan katolisen kirkon Helsingin hiippakuntaa. Sen pastoraalisuunnitelmassa vuosille 2025–2027 todetaan suoraan, että Kristuksen käskystä tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen halutaan tehdä hiippakunnan tärkein prioriteetti.
He kutsuvat tätä uudeksi evankelioimiseksi.
Vanha evankeliumin sisältö tuodaan uuteen kulttuuriseen tilanteeseen erityisesti maallistuneissa länsimaissa. Uusi liittyy myös uudenlaiseen intoon ja menetelmiin.
Evankelioiminen on nostettu katolisen kirkon tärkeimmäksi tehtäväksi. Eikä vain paperilla vaan arjen toiminnassa.
Tavoitteissa puhutaan uusien ihmisten tavoittamisesta, evankeliointikoulutuksesta, apologetiikasta, digitaalisesta evankelioinnista ja jopa siitä, että saarnojen pitäisi ottaa nykyistä paremmin huomioon ne, jotka eivät usko tai ovat vieraantuneet kristinuskosta.
Tämä ei ole mitään varovaista kirkollista jargonia.
Myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tapahtuu. Vuonna 2025 julkaistiin Seuraa minua! Evankelioimisen toimintaperiaatteita -asiakirja.
Jo se, että sana evankelioiminen lukee Kirkkohallituksen julkaisun kannessa ilman anteeksipyyntöä, on pieni kulttuurihistoriallinen tapahtuma. Sille voisi antaa vuoden evankelioimispalkinnon, jos joku sellaista jakaisi.
Jotakin taitaa nyt olla liikkeellä. On hienoa elää ja tehdä työtä tällaisena aikana.
Kun pieni joukko täytti Rooman valtakunnan
Ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen toiminta kiehtoo minua.
Kristinusko levisi Rooman valtakunnassa niin nopeasti, että kirkkoisä Tertullianus saattoi 200-luvun alussa rehennellä roomalaisille: me olemme vasta eilisen lapsia, mutta olemme jo täyttäneet kaupungit, saaret, linnoitukset, leirit, senaatin ja keisarin hovin. Teille ovat jääneet lähinnä temppelit.
Muutamassa vuosisadassa pienestä ja vainotusta juutalaisesta liikkeestä kasvoi koko valtakuntaa ravisteleva liike.
Miksi? Yhtä selitystä ei ole. Tai oikeastaan on: Kaiken lähtökohtana on Jeesuksen Kristuksen persoona, elämä, kuolema ja ylösnousemus.
Kristinusko levisi ihmissuhteissa. Usko kulki sosiaalisia verkostoja pitkin kauan ennen kuin kukaan tiesi sosiaalisista verkostoista mitään.
Kristittyjen elämäntapa herätti myös huomiota. Kulkutautien aikana he hoitivat sairaita. Yhteisöissä pidettiin huolta köyhistä, leskistä ja orvoista. Naisten, lasten ja heikkojen ihmisarvo sai kristillisessä yhteisössä uudenlaista painoa.
Ja sitten oli jotakin vielä vaikeammin selitettävää: kristityt näyttivät uskovan siihen, mitä puhuivat. Jotkut kohtasivat jopa kuoleman tavalla, joka pani ympärillä olevat kysymään, mistä heidän toivonsa tulee.
Kristinusko ei levinnyt vain siksi, että kristityillä oli hyvä sanoma. Se levisi myös siksi, että sanoma synnytti uskottavaa elämää.
Puhelinluettelosta ja missioista 1980-luvulla
Suomessakin on ollut kausia, jolloin evankelioiminen on ollut kirkollisen elämän keskiössä.
1980-luku oli sellainen.
Niilo Yli-Vainion kokoukset vetivät valtavia ihmisjoukkoja. Minäkin kävin poikasena kuuntelemassa ja vieläkin muistan tunnelman ja Niilon olemuksen. Sanoja en muista, muistan vaikutuksen oman elämääni.
Samoihin aikoihin Kansan Raamattuseura toteutti yhdessä luterilaisten seurakuntien kanssa Tässä Elämä -kampanjaa. Puhelinlangat lauloivat kutsua pienryhmiin. Niihin tulikin kolmisenkymmentä tuhatta ihmistä. Evankeliumista puhuttiin näkyvästi.
Jos vastaava kampanja käynnistettäisiin nyt, tuntemattomasta numerosta tuleva puhelu päätyisi ehkä ensimmäiseksi huijauspuheluksi. Menetelmiä ei siis kannata kopioida sellaisinaan. Mutta rohkeudesta voi ottaa oppia.
Evankelioimiskokoukset nostivat päätään. Vuonna 1982 Helsingissä saarnasi argentiinalainen Luis Palau. Vuonna 1987 Olympiastadionilla oli Missio Helsinki. Evankelista Billy Grahamin tulkkina oli pastori Kalevi Lehtinen, josta tuli seuraavien vuosikymmenten merkittävimpiä suomalaisia evankelistoja. Missioita, joissa Kalevi oli puhujana, järjestettiin ympäri Suomea sekä Neuvostoliitossa, Venäjällä, Virossa ja muualla.
Niissä oli jotakin, mitä nyt ehkä taas etsitään: ajatus siitä, että evankeliumin tähden voidaan tehdä yhdessä jotakin tavallista suurempaa. Myös niiden kanssa, jotka muutoin jätämme mielellämme sivuun.
Näemme ympärillä uudenlaista avoimuutta evankeliumille sekä kristittyjen orastavaa heräämistä tilanteeseen. Nyt kalastajan kannattaa heittää verkkoja eikä pohtia, ovatko omat verkot vanhanaikaisia tai uusinta uutta.
Ovatko suuret kokoukset jo menneen talven lumia?
Aika ajoin kuulen varmasti lausutun mielipiteen: ”Kokousevankelioimisen aika on ohi.”
Saattaa olla.
Toisaalta jotkut eivät ole kuulleet tästä ja järjestävät edelleen kokouksia, joissa tullaan uskoon, uudistutaan uskossa sekä rohkaistaan ja lähetetään seurakuntalaisia palvelutehtäviin arjessa.
Jeesuskin puhui sekä yksittäisille ihmisille että suurille joukoille.
Luukas kertoo hänen kulkeneen ”kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja saarnanneen ja julistaneen Jumalan valtakunnan evankeliumia” (Luuk. 8:1).
Hän järjesti mielellään myös kotikokouksia. Jeesus meni Pietarin kotiin, Matteuksen taloon, Sakkeuksen kotiin, Martan ja Marian kotiin. Lähettäessään opetuslapsia hänkin ohjaa heitä jäämään ihmisten koteihin. Tuskin kuitenkaan pysyvästi. ”Kun menette johonkin taloon, jääkää sinne…” (Luuk. 10:5–7).
Jeesus puhui suurillekin joukoille. Samoin Pietari ja Paavali saarnasivat.
Kristinuskon historiassa julkisella julistamisella on ollut suuri merkitys. Evankeliumia tulee julistaa myös näkyvästi ja avoimesti.
Mutta tähän on lisättävä yksi tärkeä havainto.
Ensimmäisten vuosisatojen kristinusko ei levinnyt ensisijaisesti kuuluisien evankelistojen ansiosta.
Me tunnemme muutamien kirkkoisien nimet, mutta emme niiden tuhansien tavallisten kristittyjen nimiä, joiden kautta usko kulki kodeissa, työpaikoilla, toreilla ja ihmissuhteissa.
Varhaisen kirkon johtajilta ei ole säilynyt evankelioimisoppaita. Ehkäpä evankeliumin leviäminen tapahtui kuin itsestään, se ei tarvinnut ohjausta.
Sen sijaan johtajat kirjoittivat paljon siitä, kuinka kristityn tulee elää.
Erityisen merkittävää kirkon johtajille oli kehottaa kristittyjä pitäytymään Jumalan tahdon mukaisessa uskossa ja elämässä haastavissa tilanteissa.
Kärsivällisyyden hyve ja kristillinen todistus
Tässä kärsivällisyyden hyve oli erityisen merkittävä. Tertullianus (160-220) kirjoitti siitä (De patientia, Kärsivällisyydestä). Kyprianus (200-258) kirjoitti myös siitä (De bono Patientiae, Kärsivällisyyden hyödystä).
Näissä lähtökohtana oli Jumalan kärsivällisyys, joka näkyi Kristuksessa ja jonka tulee olla uskovan esimerkkinä. Näissä kristittyjä opetettiin kestämään, rakastamaan, palvelemaan ja elämään toivossa vaikeuksien ja luopumuksenkin keskellä. Tämä kasvatti seurakuntaa sisäisesti ja ulkoisesti.
Kristittyjen elämä herätti kysymyksiä. Sitten tarvittiin sanoja, jotka kertovat uskosta: Miksi elämme kuten elämme?
Pietari kiteytti tämän hyvin kehotuksessaan kristityille vainojen alkuhetkillä:
”pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan kaikille, jotka kysyvät teiltä, mihin toivonne perustuu. Vastatkaa kuitenkin lempeästi ja kunnioittavasti ja pitäkää itsellänne hyvä omatunto, jotta ne, jotka puhuvat pahaa teidän hyvästä vaelluksestanne Kristuksessa, joutuisivat häpeään siinä, mistä he teitä panettelevat.” (1. Piet. 3:15-16).
Tässä hyvä elämä ei korvannut todistusta eikä todistus elämää. Tarvittiin molemmat.
Pietarille sekä sanoman sisältö että sen esittämisen tapa olivat tärkeitä.
Jos evankeliumi on hyvä uutinen, miksi siitä kertominen tuntuu niin vaikealta?
Tämä on yksi aikamme tärkeimmistä evankelioimisen kysymyksistä.
Ongelma ei välttämättä ole se, etteivät kristityt tietäisi lähetyskäskyn ja evankelioimistehtävän merkitystä. Olemme kuulleet siitä moneen kertaan. Ja sen kuuleminen herättää monissa syyllisyyttä, ei intoa.
Joskus pelätään torjutuksi tulemista. Hävetään sitä, mitä toinen ajattelee.
Joku pelkää, mitä seurakunnassa ajatellaan, jos alan puhumaan evankelioimisen tarpeesta. Hassua, jos seurakunnassa pitää pelätä hengellisyyttä ja evankeliumin julistamisen merkitystä. Joku pelkää, osaako vastata vaikeisiin kysymyksiin. Joku kantaa muistoa hengellisestä painostamisesta eikä halua itse muuttua sellaiseksi kristityksi, jonka seurassa muut alkavat tähyillä lähintä poistumistietä.
Ja joskus itse evankelioiminen on muuttunut mielessämme velvollisuudeksi. Siinä ei kovin pitkään ilosanoma ilahduta itseäkään.
Ehkä ennen uutta evankelioimisen menetelmää tarvitsemme uuden kohtaamisen itse evankeliumin kanssa. Mitä hyvää minä olen saanut Kristuksessa? Miksi uskon häneen? Miksi hänen armonsa on minulle tärkeä? Miksi toivoisin myös ystäväni löytävän tämän? Miten voisin hehkua evankeliumia?
Tuo viimeinen kysymys on se, mihin paavi Fransiscus viitasi Evankeliumin ilossa vuonna 2013 todetessaan ettei evankeliumin julistajalla pidä olla jatkuvasti ilme kuin hautajaisissa.
Tämän jälkeen hän muistuttaa siitä, että maailma tarvitsee evankeliumin palvelijoita, joiden elämä säteilee palavaa intoa, sillä he ovat vastaanottaneet Kristuksen ilon.
Jos evankeliumi muuttuu taakaksi, sen jakamisesta tulee helposti suoritus. Jos se on lahja, sen kertominen voi muuttua hyvän jakamiseksi.
Nyt taas tapahtuu jotakin
Seuraan uteliaana Suomen kristillistä kenttää. Evankelioimistehtävässä on uutta intoa.
Luterilaisen kirkon Seuraa minua! -asiakirja määrittelee kirkon mission selvästi: kirkon tehtävänä on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista.
Asiakirjassa tehdään käsitteellinen ero evankeliumin julistamisen ja evankelioimisen välille. ”Evankelioimiseen kuuluu kiinteästi ajatus seurakunnan yhteisöllisestä missionaarisuudesta sekä yksittäisen kristityn todistuksesta Kristuksesta ja kasvamisesta Jeesuksen opetuslapsena.”
Tavoitteena on, että seurakunnat syventävät ymmärrystään evankelioimistehtävästä ja laativat evankelioimisen toimintalinjauksia.
Jos tämä syntyy ja syventyy, se uudistaa seurakuntien hengellistä elämää ja toimintaa.
Nuoret evankelistat
Kuulen usein nuorten kristittyjen maailmasta viestejä, joita kannattaa kuunnella tarkasti. Nuoria kiinnostaa hengellisyys.
Jotkut uskon löytäneet kertovat haluavansa evankelistoiksi. Jos Jumala suo, meillä kasvaa uusi evankelistojen sukupolvi.
Se on hienoa. Ja samalla haaste meille vanhemmille.
Nimittäin jos Jumala kutsuu evankelistoja mutta kirkot ja järjestöt ovat lakanneet tarvitsemasta heitä, kummassa päässä ongelma mahtaa olla? Kuka kulkee nuorten evankelistojen rinnalla heitä tukien eikä intoa tukahduttaen?
Nämä nuoret eivät vielä ehkä tiedä, kuinka huonosti evankelistan kutsu mahtuu seurakuntien ja kirkkokuntien organisaatiokaavioihin.
Kutsumus syntyy ennen budjettiriviä. Organisaatio tukahduttaa helposti innon joko suoralla väheksynnällä, mutta myös paljon siistimmin: loputtomalla odottamisella, varovaisuudella ja sillä, ettei anneta nuorelle lupaa toimia ja tehdä virheitä. Kasvu tapahtuu vastuuta kantamalla.
Neljä havaintopaikkaa tältä syksyltä
Tänä syksynä olen itse ollut mukana tai tarkkailijana ainakin neljässä erilaisessa evankelioimisen prosessissa.
Ensimmäinen ovat Evankelistojen yhteyspäivät.
Kalevi Lehtinen ymmärsi yli 30 vuotta sitten, että evankelistoilla on tarve tavata toisiaan. Turussa elokuussa noin 80 evankeliumin asiamiestä kokoontui jälleen yhteen Evankelistojen yhteyspäiville. Evankelista tarvitsee rohkaisua, sillä hän on myös kristillisissä piireissä joskus kummajainen. Valmiit ja helpot rakenteet muualla voivat houkutella hänet pois kutsumuksestaan. He tarvitsevat ympärilleen samankaltaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät kutsumuksen varjot ja vaivat.
Toinen on Tie-konferenssi.
Suomen Evankelisen Allianssin piirissä on syntynyt evankelioimista ja opetuslapseutta edistävä Tie-verkosto. Sen kiinnostava piirre on paikallisuus: eri paikkakunnilla kristittyjä halutaan yhteen kysymään, mitä juuri täällä voisi tehdä. Kysymys ”mitä meidän pitäisi tehdä Suomessa?” on usein liian suuri. Paljon parempi on kysyä: ”Mitä voisimme tehdä yhdessä eri kirkkokunnista ja ryhmistä tulevina kristittyinä täällä omassa kylässä, kunnassa tai kaupungissa?” Tie-konferenssi järjestetään Tampereella 11.–12.9.2026.
Kolmas havaintopaikkani oli FIN-missio Lahdessa.
Kävin 5. syyskuuta Lahden Ristinkirkossa katsomassa itselleni vielä vieraamman FIN-mission tilaisuutta. FIN-mission juuret ovat Tapani Suonnon perustamassa Fishermen’s International Networkissa. Nimi viittaa Jeesuksen kutsuun: ”Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.” (Matt. 4:19). Lahdessa yhdistyivät rukous, kaupungilla tapahtuva todistaminen ja kutsuminen, yleisötilaisuudet sekä heti mission jälkeen alkava Neljä iltaa Jeesuksesta -sarja. Tässä on yksi olennainen asia: mitä tapahtuu maanantaina?
Evankelioimistapahtuma ilman jatkoa voi olla kuin hienot häät ilman yhteistä elämää ja kotia.
Neljäs on Uudenkaupungin Toivon siivillä -seurakuntatapahtuma 2.–5. lokakuuta.
Tätä seurakuntatapahtumaa odotan erityisen innokkaasti, koska olen ollut mukana valmisteluissa Mission Europen kautta. Luterilainen seurakunta sekä helluntai- ja vapaaseurakunta ovat yhdistäneet voimansa. Tapahtumaa ei ole kirkkosalissa, vaan se on viety kaupungin uuteen Monitoimijataloon. Tavoitteena on järjestää tapahtuma, johon seurakuntien ja seurakuntalaisten on luontevaa kutsua ystäviään.
Samassa yhteydessä järjestämme MissioForumin, jossa pohdimme, millaisia paikalliset missiot ja seurakuntatapahtumat voisivat tulevaisuudessa olla. Kannattaa tulla paikalle, sillä kun olet lukenut tänne asti, teema kiinnostaa sinua (katso www.missioneurope.fi -sivulta ohjelma ja ilmoittautuminen).
Näitä kaikkia neljää yhdistää evankeliumin viemisen halu, kristittyjen sytyttäminen hehkuviksi sekä seurakuntien ja järjestöjen yhteinen todistus.
Hätä keinot keksii
Otsikkoni voi kuulostaa siltä, että kirkon hätä on nyt lopulta niin suuri, että vihdoin on pakko alkaa pohtia evankelioimistehtävää.
On siinä vähän sitäkin. Jäsenmäärät laskevat. Kristillisen uskon perustiedot heikkenevät. Yhä useampi suomalainen kasvaa ilman henkilökohtaista kosketusta kristilliseen uskoon.
Lähetystyön ja evankelioimisen motiivina eivät ole kirkkojen kasvukäyrät. Toki tilastojen takana on aina yhden ihmisen elämä ja ikuisuus. Siellä on ihminen, joka tarvitsee toivoa, rakkautta ja yhteyttä Jumalaan.
En kaipaa takaisin 1980-luvulle, vaikka katselen sinne ja varhaiskristillisyyden vaiheisiin mielelläni. Puhelinluettelot voidaan jättää museoon. Kaikkia vanhoja menetelmiä ei tarvitse elvyttää eikä jokaisen suomalaisen tarvitse tulla Olympiastadionille.
Mutta jotakin tuon ajan rohkeudesta olisi hyvä löytää uudelleen.
Tarvitsemme evankeliumin todistamisen vuoksi nyt radikaalia eli raamatullista kristittyjen yhteyttä, toistemme kunnioittamista ja yhteistä toimintaa. Jotain sellaista, missä toisia kristittyjä varten tehdyt sotakirveet haudataan, väheksyvät sanat jätetään sanomatta, ja lähdetään yhdessä suureen ja uhkarohkeaankin tehtävään: Rukoilemme ja pohdimme yhdessä, miten voisimme viedä evankeliumin ymmärrettävällä ja vastaanotettavalla tavalla jokaiselle kansamme keskellä.
Katso evankelioimistehtävää myös lopusta käsin
Jos katsomme historiaa lopusta käsin – sitä, että kerran taivaassa on niiden joukko, jotka kuulivat evankeliumin ja ottivat sen vastaan, koska veimme sen heille – niin silloin perspektiivimme on oikea.
Ehkä silloin koemme ehkä jotain paavalimaista, joka halusi olla kaikille kaikkea, jotta mahdollisimman moni pelastuisi:
”Olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi voittaakseni mahdollisimman monia. Juutalaisille olen ollut kuin juutalainen voittaakseni juutalaisia… Ilman lakia oleville olen ollut kuin olisin ilman lakia voittaakseni ilman lakia olevia… Heikoille olen ollut heikko voittaakseni heikkoja. Kaikille olen ollut kaikkea pelastaakseni edes muutamia. Tämän kaiken teen evankeliumin vuoksi, että tulisin siitä itsekin osalliseksi.” (1. Kor. 9:20-23).
Tarvitsemme henkilökohtaista todistusta ja julkista julistamista. Tarvitsemme pieniä ryhmiä ja joskus suuria tapahtumia. Tarvitsemme apologetiikkaa, diakoniaa, rukousta, verkostoja, hyviä saarnoja, uusia kokeiluja ja ennen kaikkea kristittyjä, joiden elämästä joku saattaa kysyä: Mihin tuo sinun toivosi oikein perustuu? Silloin sanoja kuunnellaan.
Evankelioimisen suuri kysymys ei lopulta ole se, millä menetelmällä saamme ihmiset tulemaan rakennuksiin, halleihin tai kirkkoihin. Se on paljon henkilökohtaisempi.
Onko meillä itsellämme jotakin niin hyvää, että haluamme jakaa sen?
Onko meillä sydämellä jokin tekosyy, miksi emme voi viedä parasta sanomaa tehokkaammin yhdessä toisten kristittyjen kanssa ihmisten pelastumiseksi?
Palvelen mielelläni
Mielelläni kuljen seurakunnissa ja järjestöissä puhumassa evankeliumin kertomisesta ja kristittyjen yhteyden tarpeesta. Minua voi pyytää myös puhumaan, opettamaan ja saarnaamaan.
Tietoa minusta — Tule mukaan lähettämään/Tue työtä
TÄTÄ SAA JAKAA
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN