Olen huomannut, että monille on vaikea kutsua itseään evankelistaksi, iloisen uutisen kertojaksi. Suomessa ei ole montaa evankelista-tittelillä olevaa. Mutta on monia, jotka todellaisuudessa ovat evankelistoja ja voisivat oikein hyvin myöntää se itselleen ja toisille.
Evankelista ei ole mikään palkinto tai kunnianosoitus. Se on tehtävä ja kutsumus. Jossain päin maailmaa se on virkojen arvoasteikossa matalimmalla. Jun alkava sananjulistaja aloittaa tehtävät, hänet nimitetään evankelistaksi. Hän ottaa ensi askelia työssä.. Jossain vaiheessa evankelista voidaan ylentää pastoriksi.
Mutta Raamatussa evankelista ei kuvaa arvoasteikkoa, vaan tehtävää.
Minulle evankelista tarkoittaa tehtävää ja kutsumusta, johon jotkut laitetaan. Evankelistalla tulee olla sisäinen kutsumus (vocatio interna), mutta on tärkeää, että muutkin tunnustavat ja tunnistavat tämän (vocatio externa).
Minun on helppo sanoa itseäni pastoriksi tai papiksi, koska minut on vihitty tehtävään. Me pastorit olemme erilaisia, mutta me ollaan pastoreita kaikki. Samalla tavoin evankelistoja on monenlaisia. Ei ole vain yhtä tapaa olla evankelista.
Mutta kaikilla evankelistoilla on samankaltainen kutsumus: Kertoa hyvää uutista Jeesuksesta siten, että monet alkaisivat uskoa Jeesukseen. Tätä kutsumusta kukin toteuttaa omalla tavallaan.
Jotkut evankelistat ovat nuoria. Jotkut kokeneita konkareita. Sellainen oli muun muassa tässä blogissa käsiteltävä Kalevi Lehtinen, joka oli kokenut johtaja ja kouluttaja ennen kuin pääsi yli 50-vuotiaana toteuttamaan evankelistan kutsumustaan.
Evankelistasyndrooma
Tarkoitan evankelistasyndroomalla sitä, kun joku sanoo näin:
”En voi olla evankelista, koska en ole puhujalavalla enkä täytä kokoushuoneita ja stadioneja.”
Tai sitten tähän tapaan:
”En ole evankelista, koska en ole samanlainen kuin tuo itseään evankelistaksi kutsuva.”
Evankelistasyndroomassa vertailemme itseämme toisiin. Luomme mallin evankelistasta niin suureksi, ettei tavallinen uskova voi siihen tarttua. Vaikka sydän kuinka palaisi evankelioimistyöhön.
Kirjoitin tästä Vapaakirkon julkaisuun Suomen Viikkolehteen kolmunin, joka ilmestyi tammikuussa 2025. Otsikoin sen ”Kun Kalevi Lehtinen nujersi evankelioimisnäkyäni”.
Alla on tuo kolumni.
Muista: Jumala kutsuu erilaisia evankelistoja, erilaisiin tehtäviin ja me kaikki olemme erilaisia persoonaltamme, luonnonlahjoiltamme ja armolahjoiltamme. Jumala tietää kenet ja millaiseen kutsuu. Siksi rohkeasti eteenpäin!
Kun Kalevi Lehtinen nujersi evankelioimisnäkyäni
Minun on vaikea mieltää itseäni evankelistaksi, vaikka puhun Jeesuksesta ja esitän kutsun hänen seuraajakseen, opetan evankelioimisen teologiaa ja johdan evankelioimisjärjestöä. Olen liekeissä evankelioimistehtävään liittyvistä aloitteista. Kerron sopivassa tilanteessa uskostani. Olen sydämeltäni evankelista, vaikka tehtäväkenttäni on johtaminen ja opettaminen.
Miksi sitten on vaikeaa sanoa, että olen evankelista? Yhtenä syynä on 13 vuotta sitten ikuisuuteen siirtynyt Kalevi Lehtinen. Tai tarkemmin sanottuna mielikuvani siitä, mitä evankelista on. Kalevi oli legendaarinen evankelistan malli. En ole samanlainen, en siis ole evankelista.
Onhan tuo ajatus hullunkurinen, tiedän sen. Tunteet eivät aina kuuntele järkeä. On helpompi sanoa, että olen pappi, julistaja ja järjestöjohtaja. Evankelistan kohdalla sanat juuttuvat kurkkuun. Ehkä se on joku ”Kalevi Lehtinen -syndrooma” – jos en ole niin kuin hän, en voi olla evankelista?
Stereotyyppisen evankelistakäsityksen lisäksi taakkana repussani on ollut riittämättömyyden tunnetta, introverttiyttä, syrjään työntävää häpeää ja rohkaisun puutetta.
Mielikuvat ja taakat ovat vaikeuttaneet minua olemasta juuri se persoona, millaiseksi Jumala minut loi. Hän ei tehnyt meitä ja kutsumuksiamme kopiokoneella. Ei evankelistojakaan. Minun juttujani ovat some, saarnat ja TV7. Haluan kertoa hyvää sanomaa omalla tavallani. Ehkä sinun tapasi on musiikki, taide tai keskustelut. Käytä sitä, mitä sinulla on.
Älä vertaile itseäsi muihin. Joku kokee olevansa vääränlainen: liian lyhyt tai pitkä, väärä sukupuolta, väärä koulutus, väärät elämänvalinnat ja vaikea elämäntilanne. Joku kokee olevansa liian huono tai syntinen. Heikkoutemme ja kipumme voi muuttua Jumalan työn kanavaksi. Myös evankeliumin todistajat ovat tavalla tai toisella rikki. Kukin tavallaan.
Evankelioiminen on sitä, että kerjäläinen kertoo toiselle, mistä saa leipää. Uskottavampaa on, jos paidanhelmassa on leivänmuruja ja kädessä tuore kannikka. Sitä esitellessä äänensävymme ja tien näyttäminen on tärkeää. Evankeliumin todistajana tarvitsen yhteyden sekä ihmisiin että Jumalaan. Jos en ole Kristuksessa, minulla ei ole sanomaa, jos en ole maailmassa, minulla ei ole kenelle kertoa. Evankeliumin kertoja elää molemmissa.
Kiitos Kalevi antamastasi esikuvasta. Onneksi minun ei tarvitse olla sinä. Eikä minun tarvitse olla sinäkään, joka lauloit kauniisti kadun kulmassa Jeesuksesta. Iloitsin, kun katsoin sinua. Minä en pysty tuohon. En laula kirkossakaan. Tehtäväni on löytöretki omaan persoonaan, siihen kenet Jumala loi, ja toimia omana Jumalan kutsumana itsenäni. Olen omalla tavallani hyvän sanoman kertoja, evankelista. Käytän tuota titteliä, jotta sen käytön rima madaltuisi.
**Kirjoittaja on Kalevi Lehtisen perustaman Mission Europe -järjestön johtaja ja omaa tietään etsivä evankelista.
TÄTÄ SAA JAKAA
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN
👍