Kyllä minäkin tätä rukousta rukoilen. Ja odotan, että Jumala vastaa. Usein tuntuu, että liian hitaasti. Tämä on varsin tarpeellinen rukous kaikille kristityille. Mitä tämä rukous on merkinnyt sinulle?
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
Kiitos! Tämä on kiehtova ja salaperäinen rukous, joka alkaa pyynnöllä ja loppuu varmaan toteamukseen. Olen viime aikoina huomannut ajattelevani lakkaamatta sodan ja rauhan kysymystä, ja että sen ajatteleminen ei taidakaan olla minulle tavanomaista ajankulua ja ajatusten viihteellistä leikkiä jota rahan ansaitsemiseksi tekemäni toimittajantyö useimmiten on ollut. Tapasin viikonloppuna veljeskansamme puolustusvoimissa kenraalin arvon ansainneen 83-vuotiaan Tõnis Nõmmikin, joka ystävällisesti kertoi minulle pappiskutsumuksensa asteittaisesta syvenemisestä, työstään pappisorganisaation luomiseksi uudelleen itsenäisyytensä saaneen synnyinmaansa armeijassa ja myös poliisivoimissa, ja monista muista asioista. Aloin ajatella Lutherin virttä Jumala ompi linnamme. Turha on ihmisen rakentaa, jos ei Herra ensin rakenna: ”Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale.” Franciscus aavisti olevansa kutsuttu rauhantekijäksi, mutta ei lähtenyt nykyisin muodissa olevaan tapaan hosumaan rauhanmarkkinoille vaan odotti kärsivällisesti rukoillen. Hän lienee kirjoittanut tuon rukouksen muita ihmisiä varten vasta saatuaan vastauksen Vapahtajalta, koska viimeiset säkeet ovat niin vakuuttuneita. Kutsun kuultuaan hän saattoi Eckhartin tapaan ja kenties myös Lutherin tapaan julistaa: Lauf in den Frieden! Tässä tulee mieleen kysymys taivaallisten ja maallisten sotajoukkojen mahdollisesta yhteydestä. Ketkä ovat todellisia kenraaleita? Kunkin on se sydämessään tunnettava. Kenties todellinen kenraali oli myös kerjuukuppinsa takaa minua katsonut mustalaistyttö, jonka ohi juoksin viime lauantaina Nõmmikin tavattuani, ikään kuin minulla olisi ollut kiire Kampin linja-autoasemalle. Aivan hyvin olisin voinut vaikka kävellä Vihtiin ja käydä ennen kotiinmenoa katsomassa Paavo Ruotsalaisen kuvaa kotikirkkoni urkuparven kaiteessa. Olen kiitollinen Kansanlähetyksen arvokkaasta työstä. Kiitos näistä blogeista. Sodan ja rauhan kysymykseen liittyvät myös nämä lähetysjohtaja Mika Tuovisen sanat, jotka jostakin toisesta hänen blogikirjoituksestaan olen muistiin kirjoittanut: ”Jos Jeesuksen risti ja sovitustyö ei säily kristinuskon perustana, uskon ytimeen nousee yleensä ihminen, joko hyväntekijänä ja maailmanparantajana tai ihmiskeskeisenä toimintana, jossa pääpaino on meidän suorituksissamme, teoissamme ja uskomme suuruudessa.” Haavoihinsa kansalaissodassa kuollut Juhani Siljo puhui ylpeästä nöyryydestä. Se ei liene paradoksi.