Keisari kosketti ja suuteli vainottujen piispojen haavoja.
Keisari Konstantinuksen kerrotaan Nikaian kirkolliskokouksen päätteeksi vuonna 325 tervehtineen piispoja, jotka olivat kärsineet kristittyjen vainoissa. Hän kosketti amputoituja sormia, silmäkuoppia ja arpia. Ne olivat ruumiillisia merkkejä uskosta, joka oli maksanut heille kalliisti. Vainot olivat päättyneet.
Mutta haavat eivät parantuneet pöytäkirjapäätöksillä. Kadonneita silmiä, sormia ja raajoja ei voinut palauttaa edes keisari. Historia oli kirjoittanut itseensä jälkiä, joita ei pyyhitty pois.
Voiton jälkeen ei aina ole paluuta entiseen
Katsoin äskettäin Taru sormusten herrasta -trilogian loppujakson. Frodo oli suorittanut suuren tehtävänsä: taikasormus oli tuhottu, maailma pelastettu. Mutta palatessaan koti-Kontuun Frodo ei ollut enää sama.
Matkan muistot, fyysiset ja henkiset haavat olivat muuttaneet häntä niin syvästi, ettei hän enää kyennyt elämään entistä elämäänsä. Hän oli sankari. Ja samalla haavoittunut. Hänen oli lähdettävä pois.
Tässä on jotakin syvästi totta myös hengellisestä kutsumuksesta. Heittäytyminen palvelutehtäviin jättää jälkiä.
Arvet eivät ole epäonnistumisen merkkejä
Kristillisen seurakunnan historiassa monet palvelijat ja johtajat ovat olleet haavoitettuja. Eikä kyse ole vain historian suurista nimistä.
Myös Jeesus kantaa arpia. Ylösnoussut Kristus ei piilottanut naulanjälkiä käsissään. Ne eivät olleet häpeän vaan voiton merkkejä. Haavojen arvet eivät kertoneet epäonnistumisesta vaan rakkaudesta, joka meni loppuun asti.
Arvet ovat usein sisäisiä. Paavali ajatteli, että olisi parempi Jumalan palvelija, jos jokin häntä kiusannut vaiva olisi otettu pois. Hän rukoili sitä. Jeesus vastasi kokemusasiantuntijana:
”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.”
Arpisina johtaminen
Olen viime aikoina tavannut monia johtajia, jotka johtavat arpisina. Useimmat arvet eivät ole näkyviä, eivät sellaisia kuin Jeesuksen käsien kolot.
Johtaja kantaa päätösten tuomia arpia.
Irtisanottu, hylätty tai väärin kohdeltu kantaa omansa.
Suljetut ovet satuttavat.
Sanotut sanat ja vastaanotetut viestit jättävät jälkiä.
Heikkouden kokemus varastaa voimia.
Monen hengellisessä työssä olevan sisäiset arvet liittyvät kokemuksiin osaamattomuudesta, kelpaamattomuudesta tai häpeästä. Mukana on tunne siitä, ettei riitä ihmisenä tai taitojensa puolesta. Joku kokee olevansa vääränlainen. Vertailu toisiin lisää kipua.
Juuri siksi on niin tärkeää kuulla toisenlainen viesti: arvet voivatkin olla Jumalan kutsumuksen ja siunauksen merkki.
Apostoli Paavali kuvasi itseään ja seurakuntalaisia saviastiaan, joka kätkee suuren aarteen.
”Tämä aarre on meillä saviastioissa”.
Kovettuminen vai myötätunto?
Jos käy hyvin, arvet eivät koveta eivätkä katkeroita. Ne voivat tehdä meistä myötätuntoisempia.
Jumalan palvelijan heikkous voi muuttua hänen vahvuudekseen ja jopa työvälineeksi. Jostain syystä Jumala on erikoistunut siihen, että haluaa tehdä monet palvelijansa heikoksi, jotta voi tuoda heidän kauttaan kosketuksen toisiin.
Herramme mainitsi itseään koskevan vanhan ennustuksen (Matt. 12:20):
”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta”
Sielun arvet kertovat sisäisestä kivusta. Luonnollinen reaktiomme on peittää ne. Vedämme rooliminän päällemme, rakennamme suojakuoria, opimme puhumaan oikeilla sanoilla ja näyttämään vahvoilta.
Ja kadotamme itsemme ja suhteen toisiin.
Juuri arpemme ja inhimillisyytemme voivat muuttua parantavaksi voimaksi kauttamme.
Rohkaisu sinulle, joka kannat yksin
Frodo kärsi tehtävänsä tuomia hengen ja ruumiin arpia.
Jumalan palvelijat kokevat monenlaisia lyöntejä.
Ajattelen sinua, joka kannat kuormia yksin ja ajattelet, ettei kukaan ymmärrä. Monilla ei ole ketään jolle puhua.
Papit, piispat, kanttorit, suntiot, nuorisonohjaajat, diakonit, lähetystyöntekijät, lasten parissa ja kaikissa seurakunnan tehtävissä olevat voivat kuvitella, että heidän täytyy olla superihmisiä. Ei tarvitse. Jokainen on tavallinen armahdettu syntinen, joka kaipaa hyväksyntää ja sitä, että voi olla joskus heikko ja joskus vahva. Sellaista tämä kaunis elämä on.
Haluaisin rohkaista sinua jatkamaan kutsumuksessasi. Älä anna arpiesi estää sitä palvelutehtävää, johon olet saanut korkean kutsun. Kutsuja tiesi, millaisen kutsui.
Olemme arpisia työntekijöitä ja monin tavoin haavoitettuja. Mutta juuri niiden kautta Jumalan erityinen siunaus saattaa virrata kauttamme. Uskon, että useammin juuri näin kuin täydellisyyden ja eheyden kautta.
Siksi kannattaa jatkaa ja suostua olemaan haavoitettu toisten parantaja ja palvelija.
TÄTÄ SAA JAKAA
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN