Martti Simojoki (1908-1999) toimi piispana kolmessa hiippakunnassa. Ensin Mikkelissä, sitten Helsingissä ja lopulta arkkipiispana.
Juha Seppo on kirjoittanut laajan kaksiosaisen teoksen Martti Simojoesta. Jälkimmäisessä teoksessaan – Martti Simojoki : II, Arkkipiispan aika. WSOY, 2015 – kuvataan Simojokea kirjan nimen mukaisesti. Seppo kirjoittaa sivuilla 34-35 alaotsikolla Missionaarinen kansankirkko seuraavasti:
”Kirkko on koko kansaa varten. Sen tehtävä on julistaa kaikille ja kaikkiin olosuhteisiin ja kaikkiin piireihin, että hänessä ja yksin hänen kauttaan kaikki pysyy voimassa. Kansankirkon luonteeseen kuuluu, että sen jäsenistä kasvaisi tämmöisiä Kristuksen todistajia.” 65
Kansankirkon käsitteen läpäisi Simojoen julistuksessa vielä aiempaa selvemmin missionaarinen lähetysulottuvuus. Arkkipiispa korosti, että armon universaalisuus kansankirkon perustana edellytti, ettei sen jäseniä luokiteltu. Yleisen moraalisen epävarmuuden keskellä kirkolta odotettiin selvää kurssia. Simojoen mielestä keskustelu ja jopa väittely siitä, mitkä arvot Suomen kansa voisi omaksua itselleen yhteisiksi ohjeiksi, osoitti oikeutetuksi pyrkimyksen saada aikaan jotain parempaa. Kirkko ei ollut ”mikään konservaattori”, joka halusi tarrautua olemassa olevaan ja suojautua kaikelta uudelta. Se oli muiden mukana velvoitettu kysymään sellaisia tunnuksia, jotka ”voisivat saada aikaan jotakin parempaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa kansanelämässä.” 66
Arkkipiispa antoi kuitenkin samalla ymmärtää, ettei kirkon jäsenyys sinänsä pelastanut ketään. Hän puhui aiempaan tapaansa suuresta ovesta, jonka kautta kaikki voivat tulla sisälle seurakuntaan. Sen sijaan pienestä ”Jumalan valtakuntaan” johtavasta ovesta kuljettiin yksitellen, kun ”otetaan vastaan pelastuksen lahja Jeesuksessa Kristuksessa”. Seurakunta oli olemassa, jotta ”ihmiset tulisivat täällä uskoon”. Tätä ei saanut koskaan unohtaa.67 Uskoon tuleminen ei merkinnyt kireää sitoutumista jonkin uskonnollisen liikkeen tai ryhmän kannattajaksi, vaan tehtävää viedä evankeliumia muuttumattomana eteenpäin.
”Ne ihmiset, joiden elämässä Jumalan laki vaikuttaa, eivät ole niitä, jotka ovat aina sormi pystyssä muita ihmisiä varottelemassa ja torumassa, vaan niitä, jotka ovat sisäisesti vakuuttuneita asiastaan, joilla on syvä tieto siitä, että minulla on Jumala ja että olen yksi hänen lunastamistaan ja että minä voin tehdä vakaumukseni mukaan, hyväksyivätpä muut ihmiset minut tai ei. Näitä ihmisiä Jumalan Pyhä Henki kristillisessä seurakunnassa kasvattaa, ja heitä myös suomalainen yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän.”
Arkkipiispa korosti voimakkaasti, että kirkossa oli vaalittava edellisiltä sukupolvilta saatua perintöä. Kiinnittyminen kirkon traditioon ei merkinnyt pyörän kääntämistä taaksepäin, paluuta menneisiin rakenteisiin ja käytäntöihin, vaan sanoman, evankeliumin pitämistä ”oikeana ja muuttumattomana”. Yhteys kirkon varhaisaikojen kristittyihin, joita Simojoki saattoi joskus kutsua aikansa radikaaleiksi, tarkoitti uskomista ja rakastamista heidän laillaan.68
Kristillinen kirkko lepäsi kahden siltapilarin varassa. Yhtäällä takanapäin olivat Kristuksen kuolema ja ylösnousemus, toisaalla edessäpäin hänen paluunsa. Oli syytä pitää mielessä, että seurakunta liikkui näiden varaan kaareutuvalla sillalla.
Loppupohdinnat
Iloitsin lukiessani arkkipiispa Simojoen näkemyksiä. Ajattelen monin paikoin samoin. Kristillisen kirkon tulee olla missionaarinen eli viedä evankeliumin sanoma jokaiselle. Arkkipiispa puhui myös uskoontulosta ja pelastuksen vastaanottamisesta. Nämä olisivat tärkeitä sanoja nykyäänkin, joita valitettavasti vierastetaan. Kyseessä on kuitenkin Raamatusta nousevat sanat ja sisällöt.
Mielenkiintoinen oli myös näkemys seurakunnasta ja kirkosta ”suurena ovena”, josta kaikki voivat tulla seurakuntaan. Siellä voi päästä sisään ”pienestä ovesta”, josta kuljetaan yksittäin Jumalan valtakuntaan kun otetaan Jeesuksessa oleva pelastuksen lahja vastaan.
Suomessa tarvitsemme näkemystä kansamme uudelleen evankelioimisesta. Tässä luterilaisella kirkolla, seurakunnilla, järjestöillä ja kristityillä on tärkeä tehtävä ja ainutlaatuinen mahdollisuus. Päämäärätietoinen evankelioiminen on nostettava seurakunnan ydintehtävien joukkoon.
Tulen mielelläni seurakuntiin ja kristillisiin järjestöihin puhumaan myös tästä teemasta enemmän. Ota rohkeasti yhteyttä.
TÄTÄ SAA JAKAA
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN