Jos saisit kirjoittaa vielä yhden kirjeen jollekin, mitä kirjoittaisit? Tai sanoa viimeiset sanat läheiselle, mitä sanoisit?
Kun minut vihittiin Lapuan tuomiokirkossa papiksi, sain työnantajaltani taulun, jossa oli vanha kehotus Herran palvelijoille. Se alkaa juhlallisesti:
”Sinä Herran palvelija, sinä seisot palvelemassa kaikkinäkevää Jumalaa, joka katsoo sydämeen, sen tähden pue itsesi sisälliseen kaunistukseen.”
Tämän jälkeen annetaan tärkeitä ohjeita viran hoitoon. Eräs neuvo pysähdyttää:
”Valmista jokainen saarna, niin kuin se olisi sekä sinulle että kuulijoille viimeinen.”
Joskus meillä kaikilla on sen viimeisen saarnan aika. Kuulijana tai puhujana.
Viimeisen saarnan sanoma
Millainen olisi minun viimeinen saarnani? Eihän sitä voi koskaan tietää, milloin se on. Siksi tuo huoneentaulu on hyvä muistutus: Valmista jokainen niin, että se olisi viimeinen sekä sinulle että kuulijalle.
Jos kuitenkin jotenkin tietäisin, että edessä on viimeinen puheeni, mitä sanoisin kuulijoille?
Haluaisin kiittää Jumalaa hänen armostaan, matkakumppaneita heidän tuestaan ja läheisiä kärsivällisyydestään ja rakkaudesta.
Saarnan tehtävä on myös rohkaista, ilahduttaa ja opettaa. Puhuisin seuraavista asioista: Jeesuksen tuntemisesta, itsensä tuntemisesta, armosta, rakkaudesta, yhteydestä ja sielujen pelastamisesta.
Puhuisin Jeesuksesta ja kiittäisin niitä, jotka kertoivat minulle evankeliumista
Opin nuorena katekismuksen tärkeän sanoman: ”Elämämme tärkein asia on Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen.”
Saarnassani kiittäisin niitä, jotka kertoivat minulle Jeesuksesta ja uskosta Palokan kerrostalojen kotiseuroissa ja pyhäkoulussa, rippikoulussa ja seurakunnan toiminnassa sekä kirjojen ja lehtien kautta.
En tuolloin tajunnut teidän kaikkien arvoa. Muistan teitä rakkaudella. Kiittäisin niitä, jotka ovat neljän vuosikymmenen aikana opettaneet minulle evankeliumin salaisuutta.
Puhuisin valtavasta armosta, koska se on kantanut minua
Iloitsisin valtavasta armosta. Toivon, että tästä voisin puhua rohkaisevasti ja iloiten. Tunnustaisin, että armo ei ole ollut minulle vain teoriaa vaan koettua elämää. Vetoaisin viimeisessä saarnassani, ettei kukaan lähtisi Jumalan luota pois minkään lankeemuksen, riippuvuuden tai vajavaisuuden tähden. Armo annetaan syntisille ja pahoille. Kristityn elämä on joskus vaikeaa. Usein synti kietoo ja ahdistaa. Kertoisin, että minullekin on ollut ahdistavaa nähdä oma pahuuteen kallistuva sisin. Juuri sinne tuleva Jumalan armo yllättää.
Toisin esille Erkki Lemisen ajatuksen:
Jumala, kuljetat outoja teitä. Ymmärrän Sinua yhä vähemmän, mutta tarvitsen entistä enemmän.
Myöntäisin, että kaikista saavutuksista ja titteleistä huolimatta olen jäänyt kerjäläiseksi, joka tarttuu Jeesuksen sanoihin. ”Minun armossani on sinulle kyllin.”
Puhuisin kasvusta aitouteen
Kehottaisin kuulijoitani aitouteen. Muistuttaisin heidän arvostaan ja merkityksestään. Kun minuuttamme satutetaan, kasvatamme ympärillemme kovan kuoren. Luulemme sen suojaavan, mutta siitä tulee taakka ja täysipainoisen elämän este.
Kuori ja naamarit pitää murtaa ja poistaa, jotta aito Jumalan luoma persoona tulee päivänvaloon hengittämään vapaasti ja elämään omana itsenään.
Kutsuisin pohtimaan, mitkä elämänvaiheet ovat satuttaneet ja vääristäneet sisäistä elämäämme. Rukoilisin, että Kristus vapauttaisi meidät kahleistamme, joita olemme tehneet itsellemme ja muoteista, joihin toiset ovat meitä pakottaneet.
Rohkaisisin käyttämään rohkeasti lahjoja ja kykyjä Jumalan ja lähimmäisten palveluun. Se onnistuu paremmin, kun tiedämme, millaisia olemme. Jokainen on Jumalan taideteos ja kalliisti ostettu Jeesuksen kalliilla sovintoverellä.
Puhuisin rakkaudesta ja yhteydestä
Lopuksi puhuisin kahdesta kutsumuksestani, jotka ovat olleet minulle neljän vuosikymmenen ajan tärkeitä.
Ensimmäinen on kristittyjen keskinäisen rakkauden ja yhteyden rakentaminen.
Saarnaan kuuluu myös kehotus. Kristikunnassa käytämme herkästi tuomion nuijaa. Usein kuulopuheiden perusteella. Meissä on sisäänrakennettu halu etsiä toisista virheitä. Tuomiohenki ja rakkaudettomuus ovat kristikunnan suuria syntejä.
Erityisen vaarallista on hengellinen ylpeys, jossa ajattelemme itsellämme olevan jonkinlaisen erityisaseman, paremman teologian tai ylivertaiset toimintatavat verrattuna toisiin kristittyihin. Tässä on suuren synnin, ylpeyden, alku. Se on usein siunatun työn katkera loppu. Ylpeä asenne ei rakenna yhteyttä.
Olen käyttänyt elämäni yhteyden rakentamiseen. Rakentajia tarvitaan edelleen.
Opettele puhumaan hyvää ja siunaamaan toisia kristittyjä omalla paikkakunnallasi ja koko maassa. Tarvitsemme rakkauden ja yhteyden vallankumousta. Ihan oikeasti! Kristikunta repii itseään jatkuvasti hajalle.
Kristuksen seurakuntaruumiissa jalka ei saa sanoa kädelle: Sinä et kuulu tähän ruumiiseen. Jumalan kansa on yksi. Kehottaisin saarnassani: Antakaa sen näkyä asenteissanne, sanoissanne ja etsikää vahvempaa yhteistyötä.
Älä koskaan sano toiselle kristitylle, seurakunnalle tai kirkolle: En tarvitse sinua.
Puhuisin kadotuksesta, taivasta ja pelastuksesta
Saarnassani muistuttaisin toisesta kutsumuksestani eli ihmisten voittamisesta Kristukselle. Kehottaisin antamaan elämänsä Jeesukselle ja hänen palvelukseensa. Haluaisin varoittaa kyynelsilmin kadotukseen joutumisesta. Nenäliinalla kuivaisin silmäkulmia.
Sitten haluaisin iloisten kyynelien valuessa pitkin poskiani muistuttaa Raamatun kuvauksista Valtakunnasta, johon olen menossa. Sinne ovat menneet lapsuuteni ja nuoruuteni seurakuntalaiset ja työntekijät. Siellä ovat uskova isä ja äiti.
Vetoaisin vielä kerran elämäni viimeisen kerran antamaan elämän Kristukselle. Rukoilisin viimeistä kertaa uskoontulorukouksen ja toivoisin jonkun tarttuvan siihen kuin pelastusrenkaaseen.
Sanoisin kaikille: Haluan nähdä sinut perillä.
Lopussa kiittäisin, että Jeesus tuli minuakin varten ja on pitänyt minut omanaan
Viimeisen saarnan lopetus olisi vaikeaa. Sanottavaa riittäisi. En haluaisi olla kuin lentokoneen pilotti, joka kaartaa lentokenttää tietämättä, pitäisikö laskeutua vai vetää kone vielä ylös. Liian monessa saarnassa on ollut useita ”vielä lopuksi” -lauseita. Hyvässä saarnassa on selvä alku ja loppu, ja ne ovat lähellä toisiaan.
Mutta yhden kiitoksen haluaisin vielä lopuksi sanoa:
Haluan kiittää Vapahtajaani: Kiitos Jeesus, että tulit tänne maailmaan minuakin varten. Elämässäni on ollut parasta seurata sinua, kokea läsnäoloasi ja tuntea sinut.
Suurinta surua minulle on tuonut kova sydämeni, joka niin herkästi intoutuu toimimaan vastoin tahtoasi. En ole onnistunut palvelemaan sinua siten, kuin olisin toivonut. En ole kokenut tuomiotasi vaan rakkauttasi. Olet aina ollut lähellä. Kiitos verestäsi Jeesus! Kiitos, että pelastit minut. Nähdään pian.
-Kirjoitus TV7 Ystävälehdessä syyskuussa 2024. Otsikot lisätty. Tämä on neljäs osa viisiosaisesta sarjasta.
