Olen toista päivää töissä kesäloman jälkeen. Päivän neuvottelut lienevät ohi, ja luen iltapäivän kahvitauon jälkeen Kotimaa-lehteä (8.8.2019). Yleensä kun olen huomannut aviisissa Veli-Matti Kärkkäisen kirjoituksia pysähdyn lukemaan tarkemmin. Niin nytkin. Ja varsinkin kun otsikko on paljon lupaava: ”Ei tämä ole tässä. Eskatologian hylkiminen on vahingollista kirkon sanomalle.” Kirjoitan muutamia asioita artikkelia referoiden blogini lukijoille.
Kärkkäinen tuo esille, miten kristikunnassa – erityisesti teologisessa työskentelyssä – lopunaikoihin on suhtauduttu varauksellisesti. Luterilaisissa kirkoissa oppi lopunajoista on laiminlöyöty; jotkut ovat perustelleet sen sensaatiohakuisten opetusten varomisella tai Augsburgin tunnustuksen kohdalla, jossa hylätään oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta. Kärkkäisen mielestä Tunnustuskirjoissa hyökätään harhaanjohtavasti uskonpuhdistuksen aikaisten anabaptistien keskuudessa yleistä 1000-vuotisvaltakuntaoppia kohtaan. Vapaissa suunnisssa ja kolmannen maailman kiroissa eskatologia elää ja voi hyvin.
Uudesssa testamentissa on vielä innokasta Jeesuksen paluun odotusta. Kun kirkko saavutti Rooman valtakunnassa valta-aseman eskatologia jäi syrjään. Se pulpahteli esiin hengellisten uudistusten keskellä. Luterilaisen uskonpuhdistuksen aikana eskatologinen innostus liitettiin harhaoppisiin hurmahenkiin. Eskatologia surkastui käsittämään kuolemaa, viimeistä tuomiota, helvettiä ja taivasta.
1900-luvun alussa liberaaliteologi-filosofi Ernst Troeltsch väitti, että ”eskatologinen toimisto” on suljettu tarpeettomana. Adolf von Harnack hylkäsi kaiken puheen tuonpuoleisuudesta. Albert Schweitzer, joka lähti Afrikkaan lähetyslääkäriksi, arveli Jeesuksen erehtyneen odottaessaan lopunaikaista valtakuntaa. Heikki Räisänen sanoi muutama päivä ennen kuolemaansa: ”Eiköhän se ole tässä.”
Kirkossa vaietaan eskatologiasta. Sen sijaan korostetaan, että ihmisiä on autettava tämän hetken arjen askareissa. Kärkkäinen kysyy:
”Mitä tästä voi seurata? Kristillinen sanoma, josta puuttuu toivo tuonpuoleisesta, jättää ihmiset ilman pysyvää toivoa. Me kaikki kuolemme ja ennemmin tai myöhemmin kysymys tuonpuoleisista nousee polttavaksi. Vaikka kristillinen sanoma edellyttääkin tämänpuoleisista huolehtimista, keskittyminen pelkästään niihin tekee kirkon sanomasta hampaattoman. Voidaan kysyä: Mihin kirkkoa lopulta tarvitaan, kun sekulaarit yhteisöt hoitavat tämänpuoleiset paremmin!”
Kirkko ei saa hylätä eskatologista toivoa. Hylkäämisellä on seurauksena. Kärkkäinen mainitsee ajankohtaisen ympäristönsuojelun. Eskatologinen toivo ympäristönsuojelun näkökulmasta muistuttaa, että luomakunnalla on loppumaton tulevaisuus ja siksi tästä maailmasta tulee huolehtia. Ruumiin ylösnousemuksen toivo kertoo uudesta taivaasta ja uudesta maasta, jotka ovat jatkuvuussuhteessa nykyiseen.
Eskatologinen odotus ei saa johtaa välinpitämättömyyteen ympäristöstä ja sosiaalisesta vastuusta. Raamatussa nousevasssa toivossa on jännite lopunaikojen tuomioihin liittyvästä kaiken tuhoutumisesta ja lopullista täyttymista odottavan hyvän luomakunnan uudistamisesta.
Eskatologinen toivo ei kosketa vain ihmisen pelastumista. Se koskettaa koko luomakuntaa sekä kosmosta.
Kahvini kupissa on kylmennyt kirjoittaessa. Tässä oli pieni raapaisu eskatologiasta kuin sytykkeenä sen käsittelyyn myös julkisessa opetuksessa. Kirkko ei saa vaieta eskatologiasta nyt kun melkein koko maailma kehottaa ihmiskuntaa parannukseen elämäntavoissaan ja varoittaa tulevasta lopusta. Minulle tämä kertoo ihmisen sisään asetetusta iankaikkisuudesta sekä intuitiivisesta totuuden hahmottamisesta, jonka taustalla on varmaan länsimaissa kristillisen maailmankatsomuksen Raamatusta nousevat eskatologiset pohjavireet vaikkei niitä aina tiedosteta.