Sana marttyyri tarkoitti alun perin tavallista todistajaa. Jeesus sanoi, että kristityt ovat hänen todistajiaan (marttyyreita) Jerusalemista maan ääriin saakka (Ap.t. 1:8).
Kristilliseen todistukseen on alusta alkaen liittynyt kärsimys. Jeesuksesta, Pietarista ja Paavalista alkaen evankeliumi on herättänyt vastustusta. Kristikunnassa syntyi marttyyrikertomuksia. Niissä kerrottiin lohduttavia ja rohkaisevia kertomuksia vainoihin joutuneista ja surmatuksi tulleista Jeesuksen seuraajista.
Rooman valtakunnassa kolmannen vuosisadan puoliväliin asti kristittyjen vainot olivat paikallisia, satunnaisia ja kohdistui pääosin seurakuntien johtajiin. Keisari Decius (hallitsi 249-251) aloitti koko Rooman valtakunnassa järjestelmälliset kaikkiin kristittyihin kohdistuvat vainot. Kaikilta vaadittiin mukana kannettavaa todistusta, että he ovat uhranneet keisarille ja hänen suojelushengelleen. Kyseinen uhraus oli vastoin kristillisen uskon käsitystä, joten kristityt jäivät tarkastuksissa helposti kiinni tällaisen ”uhrauspassin” puuttuessa.
Kaikki kristityt eivät olleet yhtä rohkeita uskossaan kuin marttyyrikertomusten lapset, aikuiset ja vanhukset. Monet uhrasivat toisille jumalille, kielsivät uskonsa, luovuttivat pyhiä kirjoituksia ja ilmiantoivat toisia kristittyjä. Osa heistä halusi palata takaisin kristilliseen uskoon. Halu palata herätti myös ärtymystä ja teologista keskustelua.
Monenlaisia todistajia ja marttyyreja
600-luvulta Irlannista on säilynyt puhe, jossa mainitaan kolmenlaisia marttyyreja, ja heille annetaan erilaiset värit: valkoinen, vihreä ja punainen.
Valkoinen marttyyri joutui kärsimään uskon tähden, mutta hän on säilyttänyt henkensä. Hän eli rohkeasti Kristukselle, muttei menettänyt henkeään uskonsa vuoksi. Hän tunnusti väriään.
Vihreä martyyrius tarkoitti niitä, jotka valitsivat kristittynä itsensäkieltämisen tien vaatimattomalla elämäntavallaan. He olivat usein munkkeja. He olivat myös niitä, jotka antautuivat Jumalan palvelukseen. He olivat kuolleet tälle maailmalle, ja etsivät ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa.
Punainen marttyyrius viittasi niihin, jotka surmattiin uskonsa ja todistuksensa tähden.
Kaikkia kolmea marttyyriutta kuvasi rakkaus Kristukseen.
Kaksi suomalaista marttyrikertomusta ja muistotaulut kappelin seinällä
Nuorena opiskelijana näin Ryttylässä Kansanlähetyksen kappelin seinällä Eeva ja Erik Barendsenin muistotaulun. He toimivat avustustyöntekijöinä Afganistanissa, jossa heidät surmattiin joulukuussa 1980.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin olin asettamassa seinälle uutta taulua Afganistanissa surmattujen Seija Järvenpään ja Kaija Martinin muistoksi.
Kaksi muistotaulua ja niiden takana olevat kertomukset ovat kutsuneet monia Jeesuksen Kristuksen seuraamiseen. Kerroin kesällä kahdelle rippikouluryhmälle lähetystyöstä näiden taulujen edessä.
Erik ja Eeva Barendsen
Eeva Mustonen oli kesällä 1970 kolme kuukautta avustustyössä Afganistanin vuoristossa kiertävän klinikan mukana. Hän näki elämän puutteen ja sairaudet sekä mahdollisuuden auttaa.
Eevan kutsumus vahvistui kuukausi kuukaudelta. Laboratorionhoitajaksi kouluttautunut Eeva lähetettiin lopulta avustustyöhön Afganistaniin vuonna 1972. Hän meni siellä naimisiin hollantilaisen farmaseutin Erikin kanssa. Heille syntyi kaksi lasta.
Tuntemattomaksi jääneet miehet surmasivat Eevan ja Erikin heidän Kabulin kodissaan 30.12.1980. Perheen pienet 5- ja 3-vuotiaat lapset huumattiin ja jätettiin eloon. Aamulla lapset löysivät vanhempansa kuolleina.
Uudenvuoden aattona vuonna 1980 Oriveden kirkkoherra Ilmari Mustoselle luettiin puhelimessa koruttomasti Afganistanin Kabulissa työskentelevää Eeva-siskoaan koskeva sähkösanoma:
”Eeva ja eric ovat Jeesuksen luona löydetty puukotettuina kotoaan stop lapset vahingoittumattomia stop eevan pyynnöstä haudataan kabuliin jumala on kanssasi”.
Joitakin päiviä surmatyön jälkeen Eevan äiti sai surutyönsä keskelle Jumalalta yliluonnollisen näyn: Eeva ja Erik astuivat käsi kädessä Karitsan hääsalin ovesta sisään. Heillä oli sädehtivät kruunut päässään ja pukuina hohtavat valkoiset vaatteet.
Erikin ja Eevan muistokiveen Ryttylässä on kaiverrettu Raamatun sanat: ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto.”
Seija Järvenpää ja Kaija Martin
Seija ja Kaija lähtivät avustustyöhön Afganistaniin ensimmäisen kerran samalla lennolla Taleban-hallinnon aikana vuonna 1998. Heidän monipuolinen työnsä paransi erityisesti naisten asemaa köyhässä maassa.
Seija toimi kyläyhteisön kehittämistehtävissä. Hän valmisteli maahan sosiaali- ja mielenterveysprojektia. Kaija oli kansainvälisen avustusjärjestön aluejohtaja. Hänen tehtäviinsä kuului naisten aseman ja toimeentulomahdollisuuksien parantaminen.
He joutuivat venymään moneen kuten kätilön ja eläinlääkärin taitojen opettamiseen, naisille lukutaidon opettamiseen, käymälöiden rakentamiseen ja koulujen rakentamiseen. He opettivat naisille, miten saada elanto perheelle kaupankäynnille ja myönsivät pienlainoja. Moni köyhä nainen ansaitsi ensimmäisen kerran omaa rahaa.
Kaija ja Seija ammuttiin 24.7.2014 auton takapenkille viereen ajaneista kahdesta moottoripyörästä.
Edellisenä iltana he olivat yhdessä työntekijäjoukon kanssa. Eräs heidän ystävänsä kertoo katsoneensa heidän kasvojaan pohtien outoa loistetta. Seuraavana aamuna heidät murhattiin.
Tunsin Kaijan ja Seijan. Seurasin läheltä heidän kuolemansa liittyneitä tapahtumia. He tekivät merkittävän työn Afganistanin köyhien hyväksi.
Muistan kuinka Suomen valtiovalta kunnioitti heidän saapumistaan Suomeen. Kun heidän maallinen majansa tuotiin samalla lennolla Helsinki-Vantaa -lentoaseman VIP-terminaaliin, sinne oli järjestetty suruliputus ja paikalla oli valtiovallan edustajia, omaisia ja joitakin meitä muita. Ajoin tuona päivänä Seinäjoelle ja kuuntelin YLE:n radiouutisista, et Kaijan ja Seijan arkut on tuotu kotimaahan. Kaksi vaatimatonta marttyyria sai suuren huomion.
Marttyyriudesta kasvaa uutta elämää
Tiedän niitä, jotka kuultuaan Seijan ja Kaijan kuolemasta, ovat sitoutuneet lähetystyöhön. Samoin on tapahtunut kuin joku on lukenut Barendseneista kirjoitetun kirjan Vuorilla kruunatut.
Eräs Keski-Aasian kristillisyyden asiantuntija pyysi minua kiinnittämään huomiota siihen, että historian suurin herätys afgaanien keskuudessa alkoi Seijan ja Kaijan murhatöiden jälkeen. Hän sanoi, että näillä tapahtumilla on yhteys. Marttyyrien veri oli edelleen kirkon siemen. Afganistanissa ei muuten vieläkään ole yhtään kirkkorakennusta. Kristittyjä on vähän ja he joutuvat toimimaan salassa. Mutta nyt Euroopassa monet afgaanit ovat löytäneet uuden elämän Jeesuksessa.
Muistakaa vainottuja
Varhaisen kirkon marttyyrikertomukset kutsuivat ajattelemaan uskonsa tähden kärsineitä. Meitä ne kehottavat uskollisuuteen ja rohkeuteen.
Uuden testamentin kirjoitukset kutsuvat myös muistamaan niitä, jotka kärsivät nyt:
”Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun.” (Hepr. 13:3)
TÄTÄ SAA JAKAA
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN