Raamatun merkitys

Kestääkö Raamattu yhteiskunnan ja kirkon puristuksessa?

Piispa, teologian tohtori Matti Väisänen on kirjoittanut tärkeän kirjan Kestääkö Raamattu? (Uusi Tie, 2021). Kirja pitäytyy klassiseen luterilaisuuteen, jossa Raamatun keskuksena ja tulkinnan avaimena on Jeesus Kristus. Raamattu on uskon ja elämän korkein ohje. 

Esipuheessa Väisänen mainitsee, että kirkossa eri aikoina on noussut useita kiistakysymyksiä käsiteltäväksi. ”Varhaiskirkon aikana sellainen oli Jeesuksen persoona ja kolminaisuusoppi. Uskonpuhdistuksen aikana paneuduttiin vanhurskauttamisoppiin. Meidän aikamme polttava kysymys on suhteemme Raamattuun, teologisesti ilmaistuna oppi Raamatusta.” Olen Väisäsen kanssa samaa mieltä. Siksi iloitsen Väisäsen kirjasta. Kiitän Uuden Tien Avain Raamattuun -kirjakerhoa, että eilen löysin tämän yli 200-sivuisen kirjan postilaatikostani.

Kirjan yhdeksän lukua käsittelevät Jumalan ilmoitusta, Raamatun opetusta itsestään, Raamatun kaanonia, inspiraatiota, auktoriteettia, tulkintaa, tarkoitusta ja käyttöä sekä Raamatun suhdetta Tunnustuskirjoihin. Viimeisen luvun otsikko on Kirkon Luopumus ja pakanallistuva yhteiskunta. 

Raamatusta löytyy oppi Raamatusta

Väisänen toteaa usein Tunnustuskirjojen periaatteen: ”Raamattu on uskon, elämän ja opin ainoa ohje ja auktoriteetti, jonka mukaan kaikkea oppia ja kaikkia opettajia on tutkittava ja arvosteltava.” Tämän mukaisesti Väisänen tutkii myös oppia Raamatusta: Mitä Raamattu sanoo Jumalan puheesta ja Raamatusta? Hän toteaa: ”Uusi testamentti on kätkettynä Vanhassa testamentissa ja Vanha testamentti on paljastettuna Uudessa testamentissa.” Koko Raamatun suurin yhteinen nimittäjä on Jeesus ja pelastus hänessä. 

Väisänen pitäytyy käsitykseen, että Raamatun alkuperäiset käsikirjoitukset ovat Jumalan hengestä syntyneitä. Jumala käytti niiden laatimisessa ihmisiä. Siksi Raamatun tekstillä on sekä jumalallinen että inhimillinen puoli. Jumalan sanana Raamatun jumalallinen inspiraatio on ihme, ja Raamattu on virheetön. 

Traditionalistinen, subjektivistinen ja raamatullis-evankelinen käsitys

Väisänen jakaa suhtautumistavat Raamattuun kolmeen pääluokkaan. Traditionalistinen käsitys ei pidä Raamattua riittävänä ilmoituksen lähteenä ja tarpeeksi selvänä kirjana. Siksi tarvitaan kirkon traditio ja opetusvirka selventämään Raamatun sanomaa ja kristinuskon oppia. ”Ratkaisevaa traditionalistisessa näkemyksessä ei ole itse Raamattu, vaan se, miten kirkko Raamattua tulkitsee.” Näin toimitaan ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.

Subjektivistinen käsitys korostaa Raamatun tulkinnassa mystiikkaa (ihmisen sisäiset kokemukset ja Hengen sisäiset ilmoitukset) ja rationalismia (järki ja ymmärrys). Näissä Raamatun tulkinnan lopullinen ratkaisuvalta on ihmisellä.

Raamatullis-evankelinen käsitys on Väisäsen näkökulmasta oikea: 

”Kristillisen kirkon alkuperäinen kanta oli, että Raamattu sellaisena kuin se on ollut alkuperäisissä käsikirjoituksissaan, on Jumalan pettämätön ja luotettava sana. Se on kristillisen kirkon ja elämän korkein ja ainoa ohje. Mitä Raamattu sanoo, sen Jumala sanoo. Uskonpuhdistus 1500-luvulla uudisti tämän seurakunnan alkuperäisen käsityksen ja lausui sen julki ”tunnustuksissaan”. Siksi sitä nimitetään tunnustukselliseksi käsitykseksi.”

”Raamattu sisältää kaiken, mitä seurakunta ja yksityinen kristitty tarvitsevat pelastuakseen ja ohjeekseen vaellustaan varten. Se sisältää myös periaatteet Raamatun itsensä tulkitsemista varten. Sen tähden Raamattu ei tarvitse selittäjäkseen eikä täydentäjäkseen kirkollista perimätietoa. Myöskään ihmisen järki ei ole ilmoituksen lähde. Päinvastoin Raamattu vaatii itselleen oikeutta arvostella ja tuomita näitä kumpaaakin.

Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat selittävät:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: ”Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). – – Pyhä Raamattu säilyy ainoana tuomarina, sääntönä ja ohjeena. Se on ainoa koetinkivi, jonka avulla kaikki opit on tutkittava ja arvioitava; se ratkaisee, ovatko ne hyviä vai pahoja, oikeita vai vääriä” (FC, 1,7/ Tk. 2. 427, 428). 

Tunnustuskirjat ja Raamattu

Väisänen arvostaa tunnustuskirjoja, mutta korostaa, etteivät Tunnustuskirjat ole Raamatun rinnalla toinen ilmoituksen lähde. Tunnustuskirjat syntyivät 1500-luvulla selventämään uskonpuhdistuksen kiistakysymyksiä. Ne pyrkivät tulkitsemaan Raamattua oikein. Ne ovat alisteisia Raamatulle. Tunnustuskirjat eivät ole yksityisten teologien mielipiteitä vaan opettavan kirkon yksimielinen kanta.

Ajankohtaista: Suomen luterilaisen kirkon suhde Raamattuun 

Kirjan loppupuolella Väisänen käsittelee Suomen luterilaisen kirkon suhdetta Raamattuun.

”Olemme viime vuosina Suomessa siirtyneet aikakauteen, jossa vetoaminen Raamatun sanaan sellaisenaan on (kirkko)poliittisesti ja opillisestikin epäkorrektia. On puhuttava kirkon opista ja kirkon uskosta. Lähtökohtaisesti emme voi kuitenkaan leikata irti sen kummemmin itse kirkon oppia kuin kirkollista päätöksentekoakaan Jumalan sanasta, Raamatusta tai kirkon Tunnustuskirjoista. Kysymys on siitä, mikä on kristillisen kirkon lopullinen auktoriteetti: Jumalan sana vai kirkko itse?” 

”Piispuuden painotus kirkollisen ykseyden ja oikean raamatullisen opin takaajana sisältää kirkkohistorian valossa suuria arvaamattomuuksia. Kuten tunnettua reformaattori Martti Luther torjui sekä papalismin (paavi lopullisen kannan esittäjänä) että konsiliarismin (kirkolliskokous korkeimpana kirkollisena auktoriteettina). Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat edellyttävät varsin yksiselitteisesti, että Pyhä Raamattu määrää kirkossa – kansanomaisesti ilmaistuna – ”missä kaappi seisoo”.”

Väisäsen mukaan ”Kansakuntamme eettinen alennustila on seurausta siitä, että kirkko on luopunut Jumalan sanan arvovallasta ja laiminlyönyt kutsumuksensa.” Tästä esimerkki on samaa sukupuolta olevien avioliittojen laaja hyväksyminen kirkossa. Väisäsen mukaan ”erityisesti läntisen maailman protestanttiset kirkot – myös luterilaiset kirkot – elävät ennen näkemättömän luopumuksen keskellä, jonka tuloksena niitä ympäröivä yhteiskunta pakanallistuu.” Esimerkiksi myönnetään kyllä, että homoseksuaalisuuden harjoittaminen on Raamatun vastaista, mutta tuo kanta selitetään vanhentuneeksi eikä koske enää meitä. Väisänen ennustaa, että ne ”kirkon jäsenet, jotka vielä uskovat ja sanovat ääneen Raamatun ikuisia totuuksia, joutuvat sekä esivallan että kirkon vainottaviksi.” ”Kirkolliskokouksilla ei ole oikeutta laatia uusia uskonkohtia ohitse tai yli Raamatun.”

Raamattu yksityisesti ja julkisesti

Piispa, teologian tohtori Matti Väisäsen kirjalla on tärkeä sanoma ajallemme ja kristikunnalle. Kirja antaa perustietoja Raamatun merkityksestä ja käytöstä. Se toivottavasti innostaa aktiiviseen ja säännölliseen Raamatun lukemiseen. Se muistuttaa, että kirkollisen päätöksenteon perustana tulisi olla Raamattu ja sen opetus, myös tämän hetken kiistakysymyksissä. Jumala sana on Jumalan lahja ja armonväline kristitylle ja kirkolle, jonka tulee olla runsaassa yksityisessä ja julkisessa käytössä. Vain sieltä kuulemme Jumalan varman äänen.


JAA TÄMÄ

FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN


Yksi kommentti artikkeliin ”Kestääkö Raamattu yhteiskunnan ja kirkon puristuksessa?”

Vastaa