Lähetystyön haasteita

Lähetystyö

Tämä on kirjoitukseni Suomen Teologisen Instituutin julkaisemassa Iustitia-aikakauskirjassa numero 35 vuodelta 2018. Tässä teksti on muokattu paremmin blogiin sopivaksi.

Israelin matkalla nousimme bussilla Galilean järven ääressä kohoavalle Arbelan vuorella. Joidenkin mielestä kyseessä on vuori, jossa Jeesus antoi Matteuksen evankeliumin lopussa olevan lähetyskäskyn (Matt. 28:16-20).

Jeesuksen käskystä yhdentoista opetuslapsen piti varta vasten lähteä Jerusalemista tuolle vuorelle, josta on hyvät näköalat Galileaan. Ehkäpä Jeesus kaikkia kansoja korostaessaan halusi osoittaa, mihin kaikkiin ilmansuuntiin ja ihmisryhmien luokse apostolien on lähdettävä tekemään opetuslapsia.

Lännessä näkyi Seforis, hellenistisen sivistyksen ja roomalaisuuden keskus Galileassa. Pohjoisessa olivat syyrialaiset heimot, idässä ja etelässä Dekapoliksen kreikkalaiset alueet. Etelässä siinsi Samaria.

Vuorelta ei näkynyt maailman ääriin asti, mutta tehtävä oli opetuslapsille selkeä: kaikki nämä kansat on tehtävä Jeesuksen opetuslapsiksi. Ja myös kansat, joista heillä ei ollut pienintäkään käsitystä.

Apostolien kuolemaa kuvaavat traditiot kertovat kymmenen heistä saaneen surmansa lähetysmatkoilla. He lähtivät liikkeelle.

Ylösnoussut Jeesus kutsui Paavalin seuraajakseen ja lähetystyöntekijäksi. Apostolien teoissa Jeesus kertoo Paavalin tehtävästä näin:

”Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt” (Ap.t. 26:17 18). 

Kääntymyksensä jälkeen Paavali oleskeli jonkun aikaa Arabiassa ja Antiokiassa. Antiokian seurakuntatyön keskeltä Pyhä Henki kutsui Paavalia lähetysmatkoille. Jeesus kuvaa pakanoiden tilaa ja lähetystyön olemusta radikaalilla tavalla: pakanat tarvitsevat silmien avaajaa sekä saattajaa pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. Jeesukseen uskomalla he saavat syntinsä anteeksi. 

Kirkon kahdentuhannen vuoden lähetyshistoriassa on nähty erilaisia vaiheita, joiden tunnetuin jaottelu on David J. Boschin ajatus lähetyksen kuudesta 300-500 vuoden paradigmasta. Nämä ovat

  • alkukirkon apokalyptinen paradigma,
  • patristisen ajan hellenistinen paradigma,
  • keskiajan roomalais-katolinen paradigma,
  • reformaation paradigma,
  • valistuksen moderni paradigma ja
  • parhaillaan nouseva ekumeeninen paradigma.  

Luterilaiset eivät olleet 1500- ja 1600-luvuilla innostuneita maailmanlähetyksestä. Martti Lutherin jälkeisen puhdasoppisuuden aikana moni ajatteli, että lähetyskäsky koski kirkon alkuaikaa ja nyt evankeliumi on saarnattu kaikkialla maailmassa. Samaan aikaan roomalaiskatolinen lähetystyö levisi voimakkaasti. Pietismi toi muutoksen luterilaiseen lähetyskäsitykseen. 1700-luvun alussa Tanskan kuningas etsi lähetystyöntekijöitä Intiaan. Heitä löytyi Saksasta hallelaisen pietismin keskeltä. Bartholomaeus Ziegenbalg ja Heinrich Plütschau saapuivat vuonna 1706 Intian Trankebariin, joka oli pieni tanskalaisten siirtomaa-alue. Trankebarin lähetyksessä näkyy luterilainen korostus kirkon ja valtion yhteistyöstä sekä reformaation ”cuius regio, eius religio” -periaatteesta, jonka mukaan hallitsijan uskonto määrää alueen uskonnon. 

Myös herrnhutilaisuus oli merkittävä luterilaisen lähetystyön toteuttaja. Sen piiriin kuului Suomenkin ensimmäinen luterilainen lähetyssaarnaaja Mattias Nyberg. Herrnhutilainen lähetystyö laajeni voimakkaasti 1730-luvulla. Kolmessakymmenessä vuodessa oli lähetetty satoja pääasiassa maallikkoja Karibialle, Etelä-Amerikkaan, Pohjois-Amerikkaan, Afrikkaan ja Kaukoitään. 

Olemme tulleet tilanteeseen, jossa maailmassa on 7,6 miljardia ihmistä ja heistä kristittyjä on noin 2,3 miljardia. Kristittyjen tehtävä tehdä kaikista kansoista opetuslapsia on pahasti kesken. Kristittyjen suhteellinen lukumäärä verrattuna maailman väestöön on vuosikymmenien ajan pysynyt hieman yli 30 prosentissa. Arbelan vuoren toimeksiannon näkökulmasta tehtävä on epäonnistunut. Kaikki kansat eivät ole kuulleet evankeliumia Jeesuksesta eivätkä ole hänen opetuslapsiaan. Kristittyjen lukumäärä laskee Euroopassa, mutta kasvaa iloksemme kaikkialla muualla. Huomattavin kasvu on Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

LÄHETYSTYÖN JÄRJESTÄMINEN SUOMEN EV.LUT. KIRKOSSA

Suomalaisten tekemä lähetystyö on jo 800 vuotta vanhaa. Ensimmäinen tunnettu suomalainen lähetystyöntekijä oli katolinen Pietari Kaukovalta, joka lähti lähetystyöhön nykyisen Viron alueelle 1200-luvulla. Ensimmäinen tunnettu luterilainen lähetystyöntekijä oli Mattias Nyberg, joka lähti herrnhutilaisten työntekijänä Etelä-Amerikan Surinamiin vuonna 1756. Nyberg oli porvoolainen kirvesmies, joka kuoli jo viiden kuukauden työuran jälkeen.

Herännäisyyden ja rukoilevaisuuden alkuvaiheeseen 1800-luvulla liittyi lähetysnäky. Herätykseen tulleet pitivät seuroja ja keräsivät varoja lähetystyölle. Nämä kaksi ilmiötä johtivat Kalajoen käräjiin (1838-1839). Kalajoella viisi pappia ja seitsemänkymmentä maallikkoa tuomittiin konventikkeliplakaatin vastaisesta toiminnasta. Tämä oli suuri takaisku orastavalle lähetysherätykselle.

Vuonna 1859 perustettiin Suomen Lähetysseura, joka lähetti ensimmäiset työntekijät Ambomaalle 1868. Vuonna 1873 perustettu Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kanavoi lähetystyönsä aluksi Suomen Lähetysseuran kautta, mutta lähetti omat työntekijät Japaniin vuonna 1900. Vuonna 1967 perustettiin Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, 1973 Sanansaattajat ja 1974 Evankelisluterilainen lähetysyhdistys Kylväjä. Ne aloittivat lähetystyön heti perustamisensa jälkeen ja saivat myöhemmin kirkon lähetysjärjestön aseman. Aikaisemmin oli perustettu Suomen Pipliaseura (1812) sekä Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland (1922), joka lähetti ensimmäisen työntekijän Keniaan vuonna 1963. 

Suomen kehitys noudatti eurooppalaista mallia, jossa protestanttinen lähetystyö oli järjestäytynyt yhdistyspohjalle. Lähetystyö nousi herätyskristillisyydestä ja varoja työhön koottiin uskovilta. Vasta myöhemmin alkoi keskustelu kirkon asemasta lähetystyössä. 

Kirkossa päädyttiin 1970-luvulla perustamaan Kirkon lähetystyön keskus lähetysjärjestöjen yhteistyöelimeksi. Kirkon lähetystyön olemuksesta, sen liittymisestä seurakuntiin ja kirkon rakenteeseen sekä lähetystyön käytännön toteuttamisesta tehtiin useita selvityksiä. Viimeisin näistä on 2005 valmistunut Jaakko Ripatin asiakirja “Lähetettynä kirkossa. Jatkoselvitys kirkon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöstä” päätyi esittämään lähetystyön muodoksi sopimusmallia, jossa kirkon lähetysjärjestöt tekevät sopimuksen kirkon kanssa lähetystyön toteuttamisesta. Vuonna 2013 kirkon seitsemän lähetysjärjestöä (SLS, SLEY, SLEF, SEKL, Kylväjä, Sansa, Pipliaseura) ja Kirkon Ulkomaanapu allekirjoittivat kukin viiden vuoden perussopimuksen lähetystyön järjestämisestä lähetysjärjestön ja Suomen ev.lut. kirkon välillä. Kesäkuussa 2018 sopimukset uusittiin. Kirkko jatkaa lähetystyötään järjestöjen kautta ja niiden kanssa yhteistyössä. 

Syksyllä 2017 Suomen Lähetyslentäjät ry (MAF Suomi) lähetti piispainkokoukselle hakemuksen perussopimuksen solmimiseksi. Vuoden 2018 tammikuussa 12 kirkolliskokousedustajaa jätti kirkolliskokoukselle aloitteen lähetysjärjestöaseman saamiseksi Lähetyslentäjille. Koska asia oli jo vireillä piispainkokouksessa, toukokuussa 2018 kirkolliskokous päätti, että Lähetyslentäjien aloite jää raukeamaan. Kymmeniin vuosiin yksikään järjestö ei ollut hakenut kirkon lähetysjärjestön asemaa. Siksi kirkossa lähetysjärjestöksi hyväksymisen periaatteet tuli käsitellä uudelleen. Piispainkokous hyväksyi huhtikuussa 2018 periaatteet esitettäväksi kirkolliskokoukselle. Näiden periaatteiden pohjalta päätös Lähetyslentäjien hyväksymisestä etenee aikanaan piispainkokouksesta kirkolliskokouksen päätettäväksi. Lähetyksen muuttuva tilanne tulee näkyviin siinä, että kun 20 vuotta sitten pohdittiin, pitääkö kirkossa olla vain yksi lähetysjärjestö, niin nyt pohditaan, pitäisikö järjestöjen määrää lisätä. Suomessa lienee muitakin järjestöjä, jotka olisivat kiinnostuneita kirkon lähetysjärjestön asemasta. Lähetystyö on muutoksessa. 

LÄHETYSTYÖN HAASTEITA

Edellä oli lyhyt katsaus lähetystyön vaiheisiin luterilaisesta näkökulmasta.

Seuraavaksi tarkastelen seitsemää lähetystyön kohtaamia haastetta:

  • tavoittamattomien kansojen saavuttaminen,
  • lähetystyöntekijöiden lähettämisen tarve,
  • evankeliumin julistuksen säilyminen lähetyksen ensisijaisena tehtävänä,
  • Euroopan uudelleen evankelioiminen,
  • Jeesuksen ainutlaatuisuuden painotus,
  • maahanmuuttajien tavoittaminen Suomessa,
  • lähetystyön rahoitus sekä lähetysnäyn hiipuminen.

Lopussa on vielä raportti Kirkkojen Maailmanneuvoston maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssista Arushassa. 

Tavoittamattomien saavuttaminen 

Lähetystrategian kaksi ikkunaa 10/40 ja 40/70.

Lähetyksen erityisenä haasteena on saavuttaa ne ihmiset ja ihmisryhmät, joilla ei ole evankeliumia lähipiirissään. Heitä löytyy erityisesti niin sanotun 10/40 -ikkunan sisältä. Maailmankartalla tämä on alue, joka jää päiväntasaajan pohjoispuolelle 10. ja 40. leveyspiirin väliselle kaistaleelle Länsi-Afrikasta Itä-Aasiaan. Tällä alueella kristittyjä on vähän ja ilman evankeliumia olevia kansanryhmiä paljon. Tällä alueella on köyhiä enemmän kuin muualla. Alue on myös kolmen suuren valtauskonnon – islamin, hinduismin ja buddhalaisuuden – valta-aluetta. Hyvin pieni osa lähetykselle kerätyistä varoista suunnataan työhön tälle alueelle ja vain muutama prosentti työntekijöistä työskentelee tällä vaikealla alueella.

Evankelisessa lähetysteologiassa puhutaan saavuttamattomista ihmisryhmistä ja kansoista (unreached people group), joissa vähemmän kuin 2 % väestöstä on evankelisia kristittyjä. Saavuttamattomat kansat ovat eri asia, kun saavuttamattomat valtiot, sillä valtion sisällä voi olla kymmeniä tai satoja kansoja.

Kun Jeesus käski tehdä kaikista kansoista opetuslapsia, hän käytti kansoista sanaa ethne. Sen voidaan katsoa viittaavan etnisiin kansanryhmiin, joita maailmassa on yli 10 000. Näistä saavuttamattomia kansanryhmiä on vielä noin 3000. Näiden 3000 kansanryhmän joukossa on satoja sellaisia ryhmiä, joissa työtä ei ole vielä edes suunniteltu aloitettavaksi. 

Kansanryhmien tilastointitavat vaihtelevat, mutta lähetystyössä on tärkeää muistaa, että on olemassa kansanryhmiä, joiden keskellä ei vieläkään ole kristittyjä tai kirkkoja. Lähetystyön tulee keskittyä tavoittamattomien tavoittamiseen. Jos kirkkoja ei ole, sellaisia tulee perustaa. Työ tällaisilla alueilla on usein hidasta ja pitkäjänteistä ja vaatii lähtijältä ja lähettäjältä uhreja. Näiden alueiden tavoittaminen on lähetystyön keskuksessa. 

Lähetystyöntekijöiden tarve

Apostolien teoissa lähetystyö alkoi, kun Pyhä Henki sanoi Antiokian seurakunnalle, että heidän pitää erottaa Paavali ja Barnabas lähetystyöhön.  Seurakunnassa kerrotaan olleen viisi profeettaa ja opettajaa. Seurakunta paastosi, rukoili ja lähetti kätten päällepanemisella 40 % työvoimastaan lähetystyöhön (Ap.t. 13:1-3). Antiokiassakin olisi varmasti ollut tarvetta Paavalille ja Barnabaalle, mutta Jumala osoitti seurakunnalle lähetystyöhön lähtemisen ja lähettämisen merkityksen. 

Lähetystyö ei ole koskaan ollut vain viestin lähettämistä. Jumala itse näytti mallin inkarnationaalisesta lähetyksestä tullessaan Jeesuksessa Kristuksessa maailmaan. Se ei ollut pikainen pyrähdys, vaan hän samaistui täydellisesti kulttuuriin ja oppi ihmisten kielen. Tässä Jeesus on roolimallina lähetystyöntekijöille pitkäaikaisesta sitoutumisesta niiden ihmisten elämään, joiden keskelle Jumala lähettää. Jeesus sanoi: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät” (Joh. 20:21). Pojan lähettäminen on esimerkki meille. Kirkko on alusta alkaen ollut lähetystyöntekijöitä lähettävä yhteisö. Evankeliumin viemisessä, opettamisessa ja seurakuntien perustamisessa tarvitaan lähelle tulevaa ihmistä.

Lähetysstrategiota on arvioitava. Jotkut haluavat tukea yhteistyökirkkoja tai seurakuntia taloudellisesti. Myös moni kumppani ottaa mieluummin vastaan euroja kuin työntekijöitä. Jotkut korostavat paikallisten työntekijöiden palkkaamista ja perustelevat sitä yleensä kielen ja kulttuurin tuntemisella sekä kustannusten pienuudella. Varsinkin alueilla, joissa kristinusko ei ole kovin juurtunut, on tärkeää lähettää edelleen koulutettuja lähettejä, joilla on annettavaa uusille paikallisille kristillisille yhteisöille.

Monet paikalliset kirkot esittävät myös oikeutetusti yhä suurempia vaatimuksia lähetystyöntekijöiden pätevyydelle. Lähetystyöntekijöiden lähettämistä on hankaloittanut työlupien saamisen vaikeutuminen moniin maihin joko ideologisista syistä tai koska ajatellaan lähetystyöntekijän vievän paikallisen ihmisen työn. Myös työlupaan edellytettävät koulutusvaatimukset ovat nousseet.

Kuitenkin saavuttamattomien kansojen tavoittamiseen ja seurakuntien perustamiseen tarvitaan työntekijöitä, jotka kohtaavat, palvelevat, julistavat, kastavat ja perustavat seurakuntia.

Missä ovat papit ja muut teologit, jotka ottaisivat tämän haasteen vastaan. Haasteena on pitkäaikaisten työntekijöiden löytäminen.

Evankeliumin julistamisen säilyminen lähetyksen ensisijaisena tehtävänä

Lähetyksen eräs peruskäsite on lähetyksen kokonaisvaltaisuus, joka huomio sekä ihmisen hengelliset että aineelliset tarpeet. Kokonaisvaltaisessa lähetyksessä on säilytettävä evankeliumin ensisijaisuus. Jeesuksen elämäntehtävään kuului auttaminen, mutta hän oli ennen kaikkea opettaja. Hän mahdollisti ristinkuolemallaan meille syntien anteeksiantamisen ja pelastuksen. 

Ensimmäiset kristityt pitivät seurakunnassaan huolta köyhistä eikä kukaan kärsinyt puutetta. Samaan aikaan ”apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta” (Ap.t. 4:32-35). Kasvavassa kirkossa oli kuitenkin pian tehtävä ero diakonisen työn ja evankeliumin julistamisen välille, sillä apostolit kokivat, että he laiminlyövät Jumalan sanan julistusta ajan kuluessa arjessa sinänsä hyvin tarpeelliseen ruoan jakamiseen. 

Sekä diakonia ja sananjulistus kuuluvat kirkon ja lähetystyön tehtäviin. Diakonia on rakkauden ilmaisun lisäksi uskon ilmaisua. Siksi kirkon lähetysjärjestöjen työssä myös diakonia ja kehitysyhteistyöprojekteilla on paikkansa. Samalla diakonian palveluun valitut eivät hävenneet evankeliumia. Evankeliumin julistamisesta tunnetaan erityisesti diakonit Stefanos ja Filippos. Diakoni-Filippos on ainoa nimeltä mainittu evankelista Uudessa testamentissa (Ap.t. 21:8). Hän kiersi muun muassa Samariassa ja Gazan tiellä julistamassa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta (Ap.t. 8). Apostolit pyrkivät vetäytymään eroon arjen diakoniasta ja delegoivat sen toisille, mutta diakonit eivät vetäytyneet sivuun Kristuksen evankeliumin julistamisesta. 

Kirkon julistus ja sen kaikki armonvälineet tähtäävät siihen, että uskossa Jeesukseen ihminen tulee sovitetuksi Jumalan kanssa. Tämä on myös lähetystyön päämäärä apostolisesta ajasta lähtien. Suomen kirkon lähetystyön painopisteen tulee olla evankeliumin julistamisessa ja opettamisessa sekä seurakuntien perustamisessa.

Identiteetin säilyttäminen teologisen moninaisuuden keskellä

Globaalin kristikunnan moneus voi olla luterilaisessa valta- ja yhtenäiskulttuurissa kasvaneelle yllätys. Luterilaisina olemme kristikunnassa vähemmistönä. Kristillisiä kirkkokuntia on jo kymmeniä tuhansia. Tämän moninaisuuden keskellä on tärkeää säilyttää vahva oma identiteetti. Identiteettiä tarvitaan sekä työntekijän oman spiritualiteetin että todistuksen vuoksi. Luterilainen tunnustus on lähetystyöntekijälle avain oman uskon syvempään ymmärtämiseen ja erilaisten kristillisten ilmiöiden arvioimiseen.

Yli sadan vuoden ajan eri kirkkokunnat läpäisevä karismaattinen kristillisyys on kasvanut merkittäväksi kristinuskon muodoksi. Joka neljäs kristitty kuuluu karismaattisiin yhteisöihin. Valtauomana tässä on 1900-luvun alussa syntynyt helluntailaisuus.

Evankelikaalinen kristillisyys ei ole välttämättä karismaattista eivätkä kaikki karismaatikot evankelikaalisia. Evankelikalismi on muodoltaan moninaista eikä se ole yhtenäinen liike. Liikkeen piirissä korostetaan Raamatun arvovaltaa, uskoontuloa, evankelioimista ja lähetystyötä. Aktiivisuutta korostava evankelikaalinen liike on ollut kristittyjä yhdistävä suuntaus sekä valtakirkkojen sisällä että kirkkojen välillä. 

Karismaattisen ja evankelikaalisen lähetystyön kautta syntyy myös tunnustuskunnista riippumattomia seurakuntia ja kirkkoja. Niihin kuuluu noin 20 prosenttia kristityistä. Tunnustuksettoman kristikunnan – ja myös liberaalin kristikunnan – ongelmana on yhteyden katoaminen historialliseen kristinuskoon. Opitonta ja tunnustuksetonta seurakuntaa ei lopulta ole olemassa. Kaikilla on jokin oppi ja seurakunta tunnustaa jotain uskoa. 

Pyhän Hengen merkitys kasvaa lähetysteologisessa keskustelussa. Kansainvälisessä lähetysteologiassa Missio Dei -nousi tunnussanaksi 1950-luvulla. Käsitettä on tulkittu monin tavoin, mutta ytimessä on se, että lähetystyö on lopulta Jumalan toimintaa.  Viime vuosina lähetysteologian painopiste on siirtynyt Pyhän Hengen lähetykseen. Kirkkojen Maailmanneuvoston viimeisin lähetysasiakirja ”Yhdessä kohti elämää” (2012) viestii jo pääotsikoiden kautta kolmannen uskonkappaleen keskeisyyttä: Lähetyksen Henki, Vapauden Henki, Yhteisön Henki ja Helluntain Henki. Jotkut ovat esittäneet kritiikkiä asiakirjan Henki-käsitteeseen, jossa Henki välillä tuntuu lähtevän eroon Isästä, Pojasta, pelastuksesta ja Raamatusta.

Luterilainen opetus Pyhästä Hengestä ei ole ollut kovin vahvaa. Meillä on syytä kuunnella toisten kirkkojen kokemuksia ja teologiaa sekä arvioida niitä Raamatun valossa. Arviointi on tärkeää myös siksi, että juuri Pyhän Hengen suhteen on paljon opetusta, joka hajottaa kristikuntaa ja on harhaan vievää. Niin sanotun uuskarismaattisuuden ja New Apostolic Reformation -liikehdinnän opetukset ovat herättäneet huolta Hengen irtautuessa Raamatusta ja kirkon perinteestä. Rikkautta ja terveyttä lupaava menestyksen teologia vetoaa moniin Aasiassa ja Afrikassa. Kuitenkin globaali kirkko on yhä enemmän karismaattinen. Luterilaisina meidän on vahvistettava käsitystämme Pyhän Hengen toiminnasta.

Lähetystyöntekijät tarvitsevat vahvan luterilaisen identiteetin ja teologian, sillä luterilaisuudella on annettavana hengellisiä rikkauksia toisille kirkoille sekä tunnustuskuntiin sitoutumattomalle kristikunnalle. Tämän vuoksi lähetystyöntekijöiden tulee olla oman kirkkomme opin hyviä tuntijoita. Samalla meidän tulee olla valmiita oppimaan muilta.

Lähetystyön haasteena on erilaisuuden keskellä säilyttää käsitys yhdestä kristikunnasta, antaa toisten kristittyjen kanssa yhteinen todistus Jeesuksesta ja säilyttää oma teologinen identiteetti elämän ja työn voimavarana.

Euroopan uudelleen evankelioiminen

Euroopassa tehtävä lähetystyö

Eurooppa on ainoa maanosa, jossa kristittyjen lukumäärä laskee. Siksi Eurooppa on lähetystyön suurimpia haasteita. 

Mainitsin aiemmin 10/40 -ikkunan, joka lähetysstrategiassa muodostaa vyöhykkeen Pohjois-Afrikasta Lähi-Idän, Keski- ja Itä-Aasian kautta Japaniin. Toinen meitä lähempänä oleva ikkuna on 40/70 -ikkuna. Se on alue, joka jää 40 ja 70 leveyspiirin väliin Euroopasta Aasiaan. Suomikin kuuluu tähän ikkunaan. Tätä ikkunaa kuvaa kristillinen kulttuuri. Ikkunasta näkyy muun muassa katolisia, ortodokseja, reformoituja, anglikaaneja, vapaakirkollisia ja luterilaisia sekä kasvava määrä uskonnottomia ja toisten uskontojen edustajia. Raamattu on käännetty pääkielille. Tässä ikkunassa monet asukkaat luulevat tietävänsä, mitä Jeesuksella ja kristinuskolla on tarjottavana. He eivät usko, että evankeliumi on totta tai tarpeen. Moni on nimellisesti kirkon jäsen, mutta yhä useampi eroaa kirkoista. Kristinuskon hylättyään heistä ei tule uskonnottomia vaan he ovat valmiita uskomaan muuhun. Alueella islam leviää maahanmuuton vuoksi ja siksi että moni eurooppalainen etsii islamista vastauksia, joita ei luule löytävänsä kristinuskosta. 

Maanosassamme kristinuskoa ei pidetä hyvänä uutisena, vaan sen hylätään väljähtyneenä muinaismuistona. Lisäksi keskivertoeurooppalainen pitää uskoa yksityisasiana. Se sijoitetaan omaan sisäisen elämän lokeroon, josta ei ole sopiva puhua. Evankeliumin julistaminen ylittää tämän rajan, sillä kirkon tehtävä on kertoa evankeliumia julkisesti ja haastaa ihmiset ottamaan siihen kantaa. 

Euroopassa monilla kirkoilla ja kristityillä on kriisi oman uskon luotettavuudesta ja merkityksestä. Monet kirkon työntekijät eivät itse enää usko klassisen kristinuskon opetuksiin ja on selvää, että kristinusko ei puhuttele samalla tavalla, jos sen esittäjäkään ei ole asiastaan vakuuttunut. Eurooppalaisen kristillisyyden haaste onkin siinä, miten pystymme esittämään kristinuskon sanoman ymmärrettävänä ja sytyttävänä. 

Eurooppa ei ole yhtenäinen alue. Kirkkokunnilla on omat vahvat alueensa. Suhde kristinuskoon vaihtelee suuresti maittain. Vuonna 2018 uutisvälineet raportoivat, että erityisesti Tšekissä ja Virossa nuoret ja nuoret aikuiset ovat täysin kadottamassa kosketuksen kristinuskoon. Sen sijaan Puolassa 83 % nuorista aikuisista pitää itseään kristittynä. Monissa Euroopan maissa kristinusko on katoamassa, elleivät kirkot herää omien toimintatapojensa arviointiin ja oman maanosan määrätietoiseen tavoittamiseen evankeliumilla. 

Radikaali kristillinen todistus voi kiinnostaa eurooppalaisia ja pelastaa kristinuskon tulevaisuuden omassa maanosassamme. Varmaankaan valtionkirkko tai kansankirkko rakennetta Eurooppaan ei enää synny, mutta kirkot ja evankeliumi voivat silti toimia ja menestyä täällä. 

Euroopassa meillä on ainakin kaksi lähetyshaastetta. Ensinnäkin Eurooppaan tulleet maahanmuuttajat alueilta, joissa julistus on rajoitettua tai kiellettyä. Maahanmuuttajien parissa toimivat kirkot ja järjestöt kertovat hedelmällisestä työstä vuoden 2015 pakolaisaallon jälkeen. Emme tiedä, kuinka kauan herätys muslimien parissa kestää, joten juuri nyt on tehtävä innokkaasti työtä.

Euroopan toisen lähetyshaasteen muodostavat eurooppalaiset, joilta on kadonnut suhde Jumalaan. Meidän tulee olla muiden kirkkojen ja järjestöjen kanssa yhteistyössä Euroopan uudelleen evankelioimisessa, sillä pian kohtaamme Suomessakin yhä rajummin saman jälkikristillisen todellisuuden. 

Suomalaisten tulee olla mukana Euroopassa tehtävässä lähetystyössä. Osallistumme maanosamme tavoittamiseen jakamalla omia hengellisiä aarteitamme ja kokemuksiamme toisten kristittyjen kanssa. Opimme toisiltamme, mitä on elää jälkikristillisessä maanosassa ja tehdä työtä täällä. Opimme, mitä on olla vähemmistönä ja puolustaa vähemmistönä kirkkoa ja kirkon arvoja, kun yhteiskunta kulkee toiseen suuntaan.

Vuonna 2015 Viron luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma toi tervehdyksen Suomen ev.lut. kirkon kirkolliskokoukseen. Viilma kertoi kirkossaan olevan 30 000 jäsenmaksunsa maksavaa jäsentä. Kansankirkosta on tultu vähemmistökirkoksi, vaikka kirkolla onkin vielä merkittävä asema Viron yhteiskunnassa. Viilma sanoi, että Virossa on nähtävissä tulevaisuuden eurooppalainen kristillisyyden muoto, kun valtio ei tue enää kirkkoa ja koulujen uskonnonopetus on poistettu. Lahjoitusten määrä vähenee ja kirkon työntekijät ajautuvat palkkakuoppaan. Moni hoitaa papin tehtävää viikonloppuna oman palkkatyönsä ohessa.

Vähemmistökristittynä ja -kirkkona eläminen ei ole kristikunnassa mitään uutta. Se voi olla myös mahdollisuus uuteen ja tuoreeseen todistukseen, kun ei olla enää valtaapitävien joukossa. Uusi evankelioiminen ja diakonia voivatkin alkaa juuri marginaaliin joutumisesta. 

Eurooppa on lähetystyön vaikea haaste. Euroopassa työn tulee tapahtua paikallisia yhteisöjä vahvistaen. Vastaamalla järjestöinä ja kirkkoina Euroopan evankelioimisen haasteeseen, vahvistamme myös omaa työtämme, kun jaamme toisillemme kokemuksiamme kyliemme, kaupunkiemme ja kansojemme tavoittamisessa. Haasteena on apatiaan vajoaminen. Tarvitsemme yhteistyötä toivon ja rohkeuden säilyttämiseksi. 

Jeesuksen ainutlaatuisuuden korostaminen

Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisuus on lähetystyön perusta ja sanoma.  Jeesus on kolmiyhteisen Jumalan yksi persoona. Koko maailmankaikkeus on luotu Jeesuksen kautta ja Jeesusta varten. Jeesus syntyi neitseestä ihmiseksi, eli täydellisen elämän, opetti Jumalan tahtoa, kuoli ristillä ihmiskunnan syntien puolesta, nousi kuolleista, antoi lähetyskäskyn, nousi taivaaseen ja siellä rukoilee kristikunnan puolesta. Jeesus tulee takaisin ja hän tulee tuomitsemaan kaikki ihmiset. 

Jeesus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Pienoisevankeliumi korostaa, että Jumala antoi Jeesuksen pelastajaksi ja jokainen Jeesukseen uskova pelastuu (Joh. 3:16). Pietari täynnä Pyhää Henkeä julisti: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla” (Ap.t. 4:12). Lähetystyössä on pidettävä kirkkaasti esillä Jeesusta ja hänen tekojaan sekä kutsuttava kaikkia Jeesuksen seuraajiksi. 

Syntiinlankeemuksesta ja synnin todellisuudesta huolimatta kaikki ihmiset luonnostaan ymmärtävät Jumalan olemassaolon ja jollain tavalla Jumalan lain vaatimukset. Tämä ei tuo kuitenkaan heille pelastusta, vaikka he kauhistuisivatkin syntiään ja alkaisivat etsiä Jumalaa jonkin uskonnon kautta. Luonnollinen jumalantuntemus ei ole pelastavaa. Yleinen ilmoitus ei ole evankeliumia vaan lakia. 

Kun Paavali kohtasi Ateenassa suuren määrän erilaista jumalanpalvontaa, hän ei sanonut ateenalaisten uskonnollisuuden johtavan heitä lähemmäksi todellista Jumalaa. Hän kyllä tunnisti uskonnollisuuden, mutta käski heitä tekemään parannuksen:

”Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista” (Ap.t. 17:30-31).

Jumalan erityinen ilmoitus Jeesuksessa Kristuksessa on evankeliumia. Lähetystyössä tulee olla kirkas todistus siitä, että Jumala on kerran tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, sovittanut synnit, noussut kuolleista ja pelastus on vain uskossa Jeesukseen. Siksi lähetystyössä tulee kehottaa kaikkia ihmisiä kaikkialla kääntymään Kristuksen seuraajiksi. Emme kutsu heitä mihinkään kyseenalaiseen vaan elämään todellisen Jumalan ja hänen kirkkonsa yhteydessä. Annamme parasta, mitä meillä on ja mikä on hyödyksi myös evankeliumin vastaanottajalle.

Jeesuksen ainutlaatuisuutta ei useinkaan hylätä suoraan. Joskus saatetaan väittää, että Jeesus on pelastaja kristityille, mutta muissa uskonnoissa on omat pelastajansa. Tai että muissa uskonnoissa lopulta pelastustaan Jeesuksen kautta, vaikka he eivät hänestä koskaan mitään kuulisi. Tällaiselle väitteelle ei ole Raamatussa perusteita. Voi olla, että lähetystyössä ei pidetä esillä Jeesuksen ainutlaatuisuutta, koska ei haluta loukata toisia. Joskus vaan vaietaan ainutlaatuisen Jeesuksen julistamisesta. Uskontorelativismi, jossa kaikissa uskonnoissa nähdään mahdollisuus pelastuksen löytämiseen ei ole raamatullista eikä vahvista kirkon missiota.

Lähetystyön haasteena on uskontojen, ideologioiden ja maallistumisen keskellä pitää rohkeasti esillä kolmiyhteistä Jumalaa ja hänen valmistamaansa pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa. Kutsumme kaikkia kääntymään kristityiksi ja ottamaan kasteen sekä liittymään kristilliseen seurakuntaan. 

Maahanmuuttajien tavoittaminen Suomessa

Vuonna 2015 ja sen jälkeen Suomeen on saapunut kymmeniä tuhansia maahanmuuttajia pääasiassa islamilaisesta maailmasta. Meillä on nyt ollut mahdollisuus tavoittaa kansoja, joiden luokse emme ole voineet itse mennä kertomaan hyvää sanomaa Jeesuksesta. Moni on kääntynyt kristityksi ja kastettu. Voimme puhua herätyksen saapumisesta Suomeen. Kun kuulen näiden uusien uskovien kertomuksia, ajattelen, että näillä maahanmuuttajakristityillä on ainakin kahdenlainen tehtävä. Omassa innossaan ja tuoreessa uskonsa todistamisessaan he haastavat minua arvioimaan omaa parkkiintunutta kristillisyyttäni. He ovat valmiita kantamaan pilkkaa, vaikeuksia, suvun hylkäämistä ja tarvittaessa jopa kuolemaan uskonsa tähden. Toinen tehtävä heillä on antaa todistus omien perheidensä, sukulaistensa ja kansansa keskellä. He ovat kansansa ensi hedelmää ja kirkon siemen. Tehtävä ei ole helppo. 

Suomessa työskentelee maahanmuuttajien parissa henkilöitä, jotka ovat toimineet heidän kohdemaissaan ja tuntevat hyvin kielen ja kulttuurin. Heidän tuekseen seurakunnat voisivat tehdä nimikkosopimuksia. Nyt kun on vielä herätyksen aika, satoa tulisi korjata nopeasti. Kotimaan maahanmuuttajatyön tulisi kuitenkin tapahtua pääosin maallikkovoimin paikallisten seurakuntien ja järjestöjen kautta. Tärkeää on löytää maahanmuuttajakristittyjen joukosta tulevat työntekijät oman kansansa joukkoon Suomessa ja synnyinmaassaan. Heille tulee antaa koulutusta hengelliseen johtajuuteen.

Lähetystyön rahoittaminen

Kirkon lähetysjärjestöjen tekemän lähetystyön rahoitus tulee seurakunnilta ja yksittäisiltä ihmisiltä. Seurakunnat keräävät kolehteja sekä osoittavat talousarviorahoja lähetystehtävään. Kirkon lähetystyön keskus on laatinut seurakunnille suosituksia lähetysmäärärahojen jakoperusteeksi. Niitä ovat järjestöjen seurakunnalta ja suoraan seurakuntalaisilta vastaanottama lähetystyön vapaaehtoinen kannatus, seurakunnan nimikkoyhteistyösopimukset, lähetysjärjestöjen ulkomainen toiminta ja sen osuus järjestön lähetystyössä, seurakunnan ja lähetysjärjestöjen yhteistyön laajuus ja laatu ja seurakunnan mahdollisuus osallistua järjestön lähetystoiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen. Tällä hetkellä uudet suositukset ovat kirkon lähetystyön toimikunnassa työn alla. Talousarviomäärärahat ovat järjestöille tärkeitä ja niiden kautta toteutuu kirkon lähetys käytännössä. 

Myös vapaaehtoinen lähetystyön tuki on tärkeää. Lähetystyön rahoittaminen tulee jatkossa olemaan enemmän yksittäisten uskovien varassa. Itse asiassa tässä seurataan Jeesuksen mallia, sillä hänellä oli oma lähettäjärengas, joka maksoi Jeesuksen ja opetuslasten työn kuluja (Luuk. 8:3). Uskon, että hän halusi antaa myös esimerkin seuraajilleen: uskovat osallistuvat omilla varoillaan evankeliumin levittämiseen.  

Apostoli Paavali kuvasi Jeesuksen kuolemaa ”lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle” (Ef. 5:12). Vanhassa testamentissa uhreihin liittyi Jumalaan asti ulottuva tuoksu. Jeesuksen uhrin lisäksi Paavali kuvaa filippiläisten lahjaa lähetystehtävän toteuttamiseksi samankaltaisin sanoin: ”Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielen mukainen uhri” (Fil. 4:18). Kun annamme varoja lähetystyön toteuttamiseksi, se on uhrilahja Jumalalle.  Siksi on raamatullista puhua uhrilahjoista, kun kootaan varoja lähetystyölle. Antaminen on jumalanpalvelustamme. Lähetyksen tulevaisuus ja laajuus on riippuvainen kristittyjen uhreista Jumalalle. Jos tämä uhrimieli katoaa, lähetystyö surkastuu.

Lähetysnäyn hiipuminen

Suomen ev.lut. kirkon talouden kiristyessä on vaara, että talouden säästöjä etsitään lähetystyöstä. Se on ehdottoman väärin. Koska lähetystehtävä on pahasti kesken, seurakuntien, järjestöjen ja kirkon tulee päinvastoin vahvistaa lähetystyötä. 

Kirkossamme on syntynyt paljon jumalanpalvelusyhteisöjä, joilla on näky oman paikkakunnan hengellisen elämän hoitamisesta. Lähetystyön kannalta – ja yhteisön itsensä kannalta – on tärkeää, että uudet yhteisöt löytävät tavan osallistua maailmanlähetyksen toteuttamiseen. Tämä vaatii yhteisön paimenilta ja johtajilta vahvaa lähetysnäkyä, sillä muuten pienet voimavarat ja rahat käytetään oman yhteisön omaan toimintaan. 

Hengellinen penseys aiheuttaa lähetysnäyn sumenemisen kristityillä, lähetysjärjestöillä ja kirkoilla. Penseys tuo hengellisen näkökyvyn heikkenemisen, jolloin lähetystyötä ei pidetä tärkeänä. Toisten hätä ei enää kosketa. Rukous lähetyksen puolesta ja varojen antaminen jää vähäiseksi. Hyvinvoinnin keskellä eläessämme meillä puuttuu ajatus itse valitusta vaatimattomasta elämäntavasta evankeliumin hyväksi. 

Myös kärsimykseen suostuminen ja elämänsä antaminen hyvän asian palvelukseen on kulttuurissamme hävinnyt. Kärsimys on kuulunut lähetystyöhön ja lähetystyöntekijöiden elämään apostoli Paavalista alkaen. Hän muistuttaa kirjeissään Kristuksen kärsimyksistä ja kehottaa meitä samankaltaiseen elämään (esim. Fil. 2:5-8).  Paavali kertoo, että palveluvirassaan pakanain apostolina hän kestää ”sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen…Olemme lähellä kuolemaa, mutta yhä elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken” (2. Kor. 6:4-5, 9-10).

Kirkon marttyyrihistoria ei ole ohitse. Kaksi Kansanlähetyksen avustustyöntekijää surmattiin Afganistanin Heratissa vuonna 2014. Tuossa maassa ei ole yhtään virallista seurakuntaa eikä monia kristittyjä. Kahden vuoden päästä murhista alkoi laaja herätys maahanmuuttaja-afgaanien keskuudessa länsimaissa. En tiedä, onko Jumalan maailmansuunnitelmassa noilla kahdella tapahtumalla jokin yhteys. Historian varrella vainot ovat saattaneet kääntyä myös siunaukseksi. Afganistanin uutisen kuultuaan vuonna 2014 eräs nuorehko henkilö otti heti yhteyttä lähetysjärjestöön ja sanoi, että hän ei voi enää vastustaa Jumalan kutsua. Hänen on astuttava lähetystyöntekijöiden riviin. Hän on tällä hetkellä lähetystyössä eräässä maailman vähiten evankelioidussa maassa. 

Lähetystyön merkitystä ja perusteita on seurakunnissa ja lähetysjärjestöissä opetettava enemmän sekä kutsuttava rohkeasti sitoutumaan lähtijäksi ja lähettäjäksi. Seurakuntien kannattaa pyytää myös aktiiviuransa päättäneitä lähetystyöntekijöitä vierailuille. Tarvitsemme kipeästi ja paljon soihdunkantajia, jotka puhuvat ja toimivat maailmanlähetyksen puolesta.

ARUSHAN MAAILMANLÄHETYKSEN JA EVANKELIOIMISEN KONFERENSSI

Kirkkojen Maailmanneuvoston maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssi järjestettiin maaliskuussa 2018 Tansanian Arushassa. Risto Jukon ja Jaakko Rusaman raportti tunnisti kokouksesta seuraavat maailmanlähetykseen liittyvät trendit. Tässä heidän kuvauksensa ekumeenisen lähetysliikkeen suunnasta:

1. Kristinuskon painopisteen siirtyminen globaaliin etelään, ja erityisesti Afrikkaan, on merkinnyt lähetystyön dynaamisuuden lisääntymistä. Afrikkalainen kristillisyys on elävää, ja väestö nuorta.

2.Protestanttiseen lähetystyöhön liittyvä kristillisyys on vähemmän tunnustukseen tai oppiin sitoutunutta kuin pohjoisen kristillisyys, mutta sitoutuu sen sijaan enemmän Raamattuun ja sen varsin kirjaimelliseen tulkintaan, jota sovelletaan omaan tilanteeseen. Kontekstuaalinen raamatuntulkinta johtaa kontekstuaalisiin teologioihin.

3.Lähetystyö on yhä enenevässä määrin kirkkojen välistä yhteistyötä, joissa kirkoilla, seurakunnilla ja järjestöillä on kullakin oma tärkeä roolinsa.

4. Lähetystyössä ja missiologiassa nousee esiin eri intressiryhmien toimesta erilaisia teemoja, joista osa saattaa hyvinkin progressiivisia.

5. Ekumeeninen ja evankelikaalinen lähetysliike lähentyvät edelleen toisiaan, samoin kuin roomalais-katolisen kirkon lähetysajattelua. Maailmanlähetyskonferenssin 2005 Ateenassa ja Arushassa 2018 välillä on julkaistu kolme tärkeää lähetysdokumenttia. Ne ovat: Kapkaupungin julistus (Maailman evankelinen allianssi), Yhdessä kohti elämää (KMN) sekä Evangelii Gaudium (paavi Fransiskus; suom. ”Evankeliumin ilo”).

6. Lähetystyöhön liittyvä kieli on murroksessa, ja siinä käytetään yhä enemmän yhteiskunnallisia ja poliittisia käsitteitä.

HAASTEIDEN EDESSÄ

  • Kirkkojen, lähetysjärjestöjen ja työntekijöiden tulee pitää esillä maailmanlaajaa lähetystehtävää sekä rukoilla ja toimia lähetystehtävän loppuun saattamiseksi. 
  • Lähetystyöntekijöiden lähettäminen on Jumalan antama malli lähetystehtävän toteuttamiseksi. Kirkon lähetettynä oleminen tarkoittaa myös työntekijöiden lähettämistä.
  • Lähetystyössä emme saa hävetä evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta ja kutsua kasteeseen ja kirkon yhteyteen.
  • Lähetystyössä sekä lähettävien tahojen että lähtevien työntekijöiden tulee vahvistaa sekä kristittyjen yhteyttä että omaa hengellistä ja teologista identiteettiään.
  • Jeesus korosti Pyhän Hengen voiman merkitystä lähetystehtävän toteuttamisessa. Luterilaisina tarvitsemme paneutumista Pyhän Hengen teologiaan ja pohtia sen merkitystä toimintatavoissamme.
  • Eurooppa on lähetyskenttä. Avataan silmämme tyhjien kirkkojemme ja kokoustilojemme todellisuudelle. Pohditaan yhdessä, miten tavoitamme oma maanosamme evankeliumilla. Ei menetetä toivoamme!
  • Lähetystyö on kutsu kärsimykseen ja omasta luopumiseen. Varojen uhraaminen lähetystyöhön on osa tätä kutsua.
  • Tarvitsemme lähetysinspiraattoreita, jotka puhuvat niiden puolesta, jotka eivät tunne Jeesusta Kristusta. 

On katastrofi, että lähetystehtävä on kesken. Emme voi paeta vastuutamme.


Share:

Author: Mika Tuovinen

Kirjoittaja on luterilaisen kirkon pappi, joka johtaa Kansanlähetystä. Sydämenasiana lähetystyö ja se, että tavallinen suomalainen voisi löytää uskon Jeesukseen elämän voimavaraksi ja pelastukseksi. Vuoden 2020 loppuun asti työpaikkani on Kansanlähetys. Voit käydä tutustumassa uuteen työpaikkaani Mission Europeen.

Vastaa