Kävin työmatkalla Virossa. Osallistuin ev.lut. kirkon Lähetyskeskuksen kutsumana Kirkko- ja laulupäiville Viljandissa. Vierailin myös puhumassa viidessä seurakunnassa yhdessä Evankelisen lähetysyhdistys ELY:n Tero Ruotsalan kanssa.
Suure-Jaanin kirkossa katselin kirjapöytää ja kirkkoherra Hedi Vilumaa antoi sieltä minulle lahjaksi pienen vihkosen ”Võrumaa metsast Eesti kirikusse. Mälestuskilde.” Suomeksi nimi on Vōrumaan metsästä Viron kirkkoon. Muistojen sirpaleita. Vihko julkaistiin Tarton rovastin Kristjan Luhametsan avulla.
Vihkossa on omakohtaisia muistoja virolaisen Voldemar Iljan elämästä.
Voldemar Ilja (1922-2010) oli luterilainen pappi, Nõmmen seurakunnan kirkkoherra ja herätysliiketutkija Virossa. Muistan joitakin kertoja jutelleeni hänen kanssaan jumalanpalvusten jälkeen Tallinnan lähellä Nõmmella.
Ilja kertoo elämänsä vaiheista, Neuvostoliiton vankileirestä ja kuvaa kirkon johtajien tasapainottelua neuvostoaikana.
Kymmenen vuotta piilossa metsässä
Parikymppisenä Ilja meni noin kymmeneksi vuodeksi piiloon Saksan ja Neuvostoliiton armeijaa ja valtaa. Hän kertoo erityisen kauniisti Veljesseurakunnan juhlasta, jota piilopaikastaan seurasi. Myöhemmin hänestä tuli tämän Viron ainoan herätysliikkeen, veljesseurakunnan, herrnhutilaisuuden, tutkija. Hän kirjoitti tästä Nikolaus Ludwig von Zinzendorfista (1700-1760) alkunsa saaneen herätysliikkeen vaikutuksesta ja historiasta Virossa kuusiosaisen teoksen. Ilja kuvaa metsässä piileskelyn lisäksi 1940-luvun punaisen terrorin kauheuksia.
Vankileirille
Joku kavalsi Voldemar Iljan kätköpaikan viranomaisille. Ilja joutui KGB:n kuulusteluihin pahamaineiseen Pagari-kadun kellariin Tallinnassa. Sieltä hänet vietiin Tallinnan Patarei-vankilaan. Ilja tuomittiin 10 vuodeksi työleirille. Syynä oli kirjallinen propaganda. Hän ei ollut itse kirjoittanut mitään, mutta hänen kodistaan löytyi Neuvostoliiton vastaista kirjallisuutta. Kymmenen vuoden tuomio suli kahdeksi vuodeksi Arkangelin työleirillä 1953-1954.
Tuosta alkaneesta ”vapaudesta” Ilja kertoo, että Neuvostoliittokin oli vain toisenlainen suuri vankila, joka sijaitsi Itämereltä Ohotanmerelle.
Kyllä syy tuomioon aina löydetään!
Ilja kertoo, että valtiolta tuli tuomioita helposti. Kuulusteluissa hänellekin sanottiin: ”Kyllä me jonkun syyn löydämme, jotta voimme sinut tuomita.” Iljan mukaan joku 18-vuotias koululainen oli tehnyt pilkkarunon Neuvostoliitosta ja Stalinista, hän oli saanut 10 vuoden vankeuden. Vitsin kertominen jossain kahvilassa saattoi tuoda myös 10 vuoden vankeuden.
Olen aiemmin kirjoittanut Paul Saaren vankilatuomiosta. Hän sai vankileirille seuraavan tuomion: 25+5+5 vuotta! Voit lukea lisää Paul Saaresta.
Hengelliseen työhön
Vapauduttuaan vankileiriltä Ilja osallistui Vastseliinan seurakunnan tapahtumaan, jossa mukana oli myös arkkipiispa Jaan Kiivit ja kirkon koulutuslaitoksen johtaja Evald Saag. Vastseliinan kirkkoherra Ago Viljari oli maininnut vierailijoille Iljasta. Saag kysyi, haluaisiko Ilja opiskella teologiaa. Ilja epäröi, sillä ei ollut ajatellut itselleen papin tehtävää.
Pian vuonan 1954 hän kuitenkin aloitti teologian opinnot ja pappispulan vuoksi hänet vihittiin papiksi 1956 Petserin Pietarin seurakuntaan. Pian hänellä alkoi myös opetustehtävät kirkon teologisessa instituutissa ja päätyi lopulta sen dekaaniksi.
Kestävätkö kirkon johtajat ulkoapäin tulevassa paineessa?
Vihkon loppu käsittelee edellä olevaa kysymystä. Ilja arvio rohkeasti joitakin lääninrovasteja, asessoreita ja arkkipiispoja. Hän mainitsee nimeltä niitä, jotka olivat lähteneet pelamaan peliä hallitsevan maailmankatsomuksen kanssa suostumalla yhteistyöhön kirkolle vihamielisen yhteiskunnan päättäjien kanssa.
Neuvostoliitto pyrki koko ajan saamaan myös pappeja puolelleen vakoilijoiksi ja ilmiantajiksi lupaamalla heille parempaa elämää ja asemaa.
Ilja kuvaa Neuvostoliiton järjestelmää orkesteriksi:
”Tiedän ja uskon, että myös kirkkomme johdolla, ennen kaikkea arkkipiispalla ja kirkkohallituksella ei ollut helppoa soittaa ja esiintyä neuvostoliittolaisessa sinfoniaorkesterissa. Heille oli annettu nuottivihkot eteen, joiden mukaan tuli soittaa. Joka soitti väärällä tavalla, poistettiin orkesterista. Orkesteriin ei otettu ketään suoraan, ensin tuli tehdä koesoitto. Jos ei pystynyt tai halunnut suorittaa sitä, ei päässyt johtavaan asemaan yhteiskunnassa eikä kirkossa. Tässä orkesterissa ei saanut tehdä virheitä, sillä vierellä saattoi istua joku, joka seurasi soittoasi. Koko Neuvostoliiton vallan voima, ja vielä enemmän heikkous, oli epäluottamus.”
TÄTÄ SAA JAKAA:
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN