Paul Saar syntyi Tallinnassa 7.6.1919. Hänen isänsä työskenteli Tallinnassa kaupunkilähetyssaarnaajana. Paul kuuli lapsena lähetystyöntekijöiden kertomuksia, ja Paulin toive oli lähteä aikuisena lähetystyöhön.
Vuonna 1938 Paul Saar aloitti teologian opinnot Tarton yliopistossa. Samana vuonna hän tutustui kieliharjoittelussa olleeseen suomalaiseen opiskelijan Martta Luostariseen. Rakastumista seurasi kihlaussuunitelmien tekeminen.
Sota sekoittaa suunnitelmat
Saman vuoden marraskuussa Suomi joutui Talvisotaan. Paul Saar halusi Suomen armeijaan, mutta hän ei päässyt pois Virosta. Kun saksalaiset valloittivat Viron, Paul Saar palveli Saksan armeijassa tukitehtävissä muun muassa teiden kunnostajana.
Vuonna 1942 Paul Saar oli Suomessa lomalla ja avioitui Marttansa kanssa.
Paul Saar joutui palaamaan Viroon. Hänet määrättiin taistelemaan Narvassa saksalaisten joukoissa Neuvostoliittoa vastaan. Hänen onnistui paeta ja siirtyä Suomeen.
Suomessa hän toimi neljä kuukautta vapaaehtoisena Suomen armeijassa. Sodan päätyttyä Paul ja Martta lopulta perustivat yhteisen kodin Helsinkiin. Paul jatkoi teologian opintoja Helsingin yliopistossa.
Suomen poliisi vie miehen kotoaan
Onni oli lyhyt! Helsingissä Valtiollinen poliisi vangitsi Paul Saaren kotoaan lokakuussa 1947. Hän oli yli kolme kuukautta vankeudessa ja lopulta kuljetettiin Vainikkalan raja-asemalle, jossa hänet annettiin Neuvostoliiton KGB:lle.
Saar sai palata Viroon. Hän otti yhteyttä kirkkohallitukseen. Koska suuri osa Viron papeista oli paennut ulkomaille tai viety Siperian vankileireille, Saar vihittiin papiksi ja hän sai Vändran ja Torin seurakunnat hoidettavakseen. Hän palveli myös Tallinnan Kaarlin seurakuntaa.
KGB pidättää kesken työpäivän
Kesken työpäivän 24.2.1953 hänet pidätettiin ja vietiin kuulusteluihin. Ne tapahtuivat yöaikaan. Päivällä hänen ei annettu nukkua. Kesäkuussa hän oli Tallinassa tuomioistuimen edessä.
Syytös oli Neuvostoliiton lakien mukaisesti kotimaan pettämisestä, sillä hän oli kuulunut Suomen armeijaan. Häntä syytettiin myös Neuvostoliiton vastaisesta propagandasta, sillä hänellä oli kiellettyä hengellistä kirjallisuutta ja hänen väitettiin saarnanneen valtiota vastaan.
Paul Saar sanoi ennen rangaistuksen julistamista:
”Minusta on tehty vastoin tahtoani Neuvostoliiton kansalainen, en ole sitä kansalaisuutta itse halunnut. Se, mistä minut syytetään, on ollut niin, ja siinä ei ole mitään salattavaa. Tiedän, että noiden niin sanottujen syytösten vuoksi saan kovan rangaistuksen. Millainen tahansa se olkoon, miten paljon minun pitääkään kärsiä, otan sen vastaan varmassa uskossa Pelastajaan Jeesukseen Kristukseen, tietäen, että kaikki kääntyy niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.”
Tuomari raivostui. Paul Saar kuuli tuomionsa: 25+5+5 vuotta Siperian vankileiriä. Vankileirillä selvisi vielä se, että oikeus määrännyt hänelle erityisvartioinnin.
Sananpalvelua pakkotyön ohessa
Paul Saaren tie kulki Länsi-Siperian Omskiin pakkotyöleirille. Häntä kuljetettiin leiristä toiseen, sillä leirien johtajille kanneltiin, että Saar johtaa sunnuntaisin salaisia hartaushetkiä.
Neuvostoliitossa vangit saivat Stalinin kuoleman jälkeen armahduksen, ja myös Paul Saar vapautettiin kesällä 1956.
Vankeus kesti ”vain” kolme ja puoli vuotta kolmenkymmenen viiden vuoden sijasta.
Maaseudun pappi
Kun Saar palasi Viroon, hänen ei sallittu työskennellä kaupungeissa. Hänet määrättiin työhön pieneen Varblan seurakuntaan, jossa hän työskenteli vuoteen 1967. Hän työskenteli useassa muussa seurakunnassa vuoteen 1993 asti, jolloin hän jäi 73-vuotiaana eläkkeelle.
Varblassa työskentelyn aikana hän yritti päästä vaimonsa ja poikansa luokse Suomeen, mutta sitä ei sallittu. Paulin vaimo Martta kuoli liikenneonnettomuudessa 1961. Paul ei saanut lupaa matkustaa hautajaisiin.
Paul avioitui uudelleen 23.2.1965 Niina Adorovin kanssa. Heille syntyi tytär Anna.
Puhdistunutta kultaa
Työskennellessäni Virossa Paul Saar silloin tällöin soitti minulle. Hän kertoi myös omista lapsuuden toiveistaan ryhtyä lähetyssaarnaajksi. Minulle jäi kuva innokkaasta pastorista, joka toteutti lähetyskutsumustaan vaikeissa olosuhteissa Neuvostoliiton kovassa puristuksessa. Kaiken keskellä hän palveli uskollisesti Jumalaa.
Paul Saar siirtyi Herransa luokse 5.3.2010. Tuona päivänä Viron ev.lut. kirkon arkkipiispa Andres Põder vieraili hänen luonaan, ja antoi ehtoollisen matkaevääksi. Puolentoista tunnin kuluttua Paul Saar siirtyi ikuisuuteen.
Eräs Paul Saaren periaatteita oli tämä:
”Minu koht on seal, kus on mu kogudus.”
”Paikkani on siellä, missä seurakuntani on”.
Paul Saarta kuvaa myös Jeesuksen sanat:
”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm. 2:10)
Kirjoitin tämän käytyäni Tartossa kylässä Paul Saaren tyttären Annan perheen luona.
Jumala anna näitä Sanan palvelijoita runsaasti.
Kiitos Mika Paul Saaren esille nostamisesta. Hän oli merkittävässä roolissa myös Petroskoin seurakunnan uudelleen viriämisessä. Yksi kysymys omaa maatamme koskien nousi mieleeni: Onko meille syntynyt tai kovaa vauhtia syntymässä uusi ”valtiollinen poliisi”? Sellainen politisoitunut järjestelmä ei tiedä muuta kuin kurjuutta ja ihmisten omientuntojen alistamista
Oletteko huomanneet, että kuka tahansa saa poliisin juoksemaan mistä asiasta tahansa. Rikosilmoituksia tehdään uskomattomin syin. Poliisiparka! Vakavampiakin asioita pitäisi hoitaa…Tänä ”vapauden” aikakautena vapautta ei ole mielipiteeseen eikä uskontoon. Jollekin listalle päätyy heti. Jumalanpilkka on romutettu. Koko kulttuurimme on romahtanut. Ateismi jyllää niin tieteissä kuin arkielämässä, koska vain se on vapautta eli tuomitse kaikki, jotka eivät siihen usko. Sen edustajathan eivät ole herjaajia vaan mielestään oikeassa. Miksi heidän mielipiteensä kelpaa, mutta ei vastakkainen mielipide? Moskeijoita kyllä suunnitellaan, mutta oman kulttuurin väkeä vainotaan. Allahia ei saa pilkata, mutta Jahvea saa, kunhan muistaa sanoa ettei Häneen usko. Mitä ihmeen lakia tässä noudatetaan? Surullista. Elo on kuin totalitaarisessa valtiossa. Läheltäkin on löytynyt ja löytyy esimerkkejä. Ei vapautta ole muiden eli toisinajattelevien jahtaaminen ja tuomitseminen vaan omastaan vaarin pitäminen ja muille saman suominen. Julkinen herjaus on tietenkin tuomittavaa, mutta että yksilöiden mielipiteistä tehdään rikosilmoituksia…! Järkyttävää. Näyttää siltä, että nykyihminen ei enää luota omaan moraalitajuunsa, koska kaikesta täytyy tehdä pykälä ja sen toteutumista sitten kytätään. Kuka niitä aloitteita rustaa? Sairaalloista vallanjanoa. Varmaan antaa hyvän olon. Jumala, ole meille syntisille armollinen!