Kirjoitin Facebookissa aiheesta ”Kutsumus ja uuvuttavan ylisitoutumisen haaste”. Se herätti poikkeuksellisen paljon huomiota ja kommentteja. Teema on tärkeä ja laitan tähän alle ensin tämän kirjoituksen, sitten siitä saatua palautetta ja kolmanneksi vielä omia pohdintoja.
Olen pappi ja kristillisen Mission Europe -järjestön johtaja. Olen toiminut monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä sekä yli kolme vuosikymmentä palkattuna kotimaassa ja lähetystyössä.
Tämän kirjoituksen lähtökohta liittyy on vahvasti kristilliseen työhön, mutta soveltuu myös moneen muuhun tehtävään, jossa annamme itsestämme paljon toisille. Tässä kirjoitus:
KUTSUMUS JA UUVUTTAVAN YLISITOUTUMISEN HAASTE
Olen tehnyt kolme vuosikymmentä töitä erittäin sitoutuneiden kanssa. Monia voi sanoa ylisitoutuneiksi. Myös minua. Eikä tämä ole hyvä asia. Se uuvuttaa ja vääristää elämää.
Vahva kutsumustietoisuus ja sitoutuminen tehtäviin on mahtavaa.
Elämänkokemus opettaa näkemään uuvuttavan ylisitoutumisen vaaran. Rajaa hyvästä sitoutumisesta kavalaan ylisitoutumiseen on vaikea määritellä, sillä se riippuu henkilöistä, tehtävistä ja elämäntilanteesta.
Arvostamme tehtäviin sitoutuneita. Heitä pidetään yleensä hyvinä työntekijöinä.
Tämä voi ajaa ylisitoutumiseen, jolloin aikaa ja voimavaroja ei jää:
Omalle elämälle ja läheisille.
Hyvinvoinnista (liikunta, uni, ruoka) huolehtimiselle.
Harrastuksille.
Levolle.
Elämän mielekkyyden ja työn arvioimiselle.
Ylisitoutumisen negatiivisesta imusta on vaikea päästä pois. Meidän itsemme tulee asettaa rajoja, sillä muut asettavat meille niitä harvoin. Miten tämä onkaan vaikeaa!
Kun annamme itsestämme jotain (esim. aikaa, taitoa, koko persoonamme) johonkin tehtävään, meidän tulee jostain saada asioita, jotka auttavat voimavarojen palautumisessa.
Esimerkiksi kutsumustietoinen urheilija ei uuvuta itseään harjoitteluun joka päivä. Hän tietää levon ja palautumisen tärkeyden.
”Mens sana in corpore sano” – Terve sielu terveessä ruumiissa.
Minä nautin työstäni. Annan sille paljon ja mielelläni. Mutta juuri tämän sisäisen paljon tähden on esitettävä ainakin kaksi kysymystä:
Miten asetan rajoja omaan työhöni?
Miten huolehdin ruumiin, sielun ja hengen hyvinvoinnista ja palautumisesta?
Minulle tämä on jatkuvaa oppimista. Entä sinulle?
Palautetta
Tässä Facebookissa herännyttä keskustelua aiheesta.
”Armoon saa luottaa, vähempi juoksu riittää. Room.9:15-16”
Vastasin: ”Kyllä näinkin on. Samalla tuo roomalaiskirje kirjoitettiin osittain sitä varten, että Paavali halusi viedä evankeliumia vielä täysin uusille alueille (Espanja).” Tässä on yksi kutsumusten ja siihen sitoutumisen haaste: Miten laittaa samaan aikaan peliin kaikki, mutta samalla kuitenkaan ei liikaa, jotta jaksaa kauemmin!! Tässäpä paradoksi!
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Luin juuri Pyhällä Hengellä täyttymisestä. 4 min.sen jälkeen tuli tämä teksti. Eliķkä just mulle johdatuksena.varoituksena että on olemassa tällainen vaara että ylisitoituu ja muut tärkeät hyvätkin asiat jäävät liian vähälle huomiolle.
Vastasin: ”Tärkeää on täyttyä jatkuvasti Pyhällä Hengellä ja seurata hänen johdatustaan. Pyhä Henki johtaa vahvaan sitoutumiseen Kristukseen ja lähetyskäskyn toteuttamiseen, mutta myös arjen elämään. Sielläkin meillä on Jumalan antamia kutsumuksia.” Tässä kommentissa mainittiin myös ylisitoutuminen, eräs aikamme ongelma on alisitoutuminen saatuihin tehtäviin.
”Silloin kun olin vielä työelämässä pidin työyhteisöille usein työskentelyn otsikolla ”Työ tekijäänsä niittää”.
Se päättyi omaan pieneen esittelyyn, 4H kerhon esittelyyn. Sen kerhon neljä hoota olivat; hitaus, hiljaisuus, hyödyttömyys ja huumori. Työn ja kutsumuksen voimavaroina. Ja vaikein niistä on – kutsumuksen sisäistäneille – hyödyttömyys…”
Vastasin tähän tykätyimpään kommenttiin: ”onpas hyvä otsikko! Ja hyvät hoot.
Aika on olla nopea ja aika olla hidas.
Aika on puhua ja aika olla hiljaa.
Aika on olla tarvittu ja aika olla hyödytön.
Aina on aikaa huumorille.”
”Tärkeitä pohdintoja. Pahimmillaan ylitehokas ihminen ei mallita elämää, vaan minustryä. Uskon että pitkässä juoksussa ylisitoutuminen ei monista hengellistä elämää…”
Vastasin: ”niinpä. Hengellisessä palvelutyössä moni on sairastunut juoksutautiin, jossa pitää olla aina menossa. Tällöin elämän normaalit suhteet, joissa myös evankeliumi leviää, jäävät olemattomiksi.”
”Hoitotyössä tämä on ollut tuttua.”
Vastasin: ”Tämä on niin ikävää. Mikä tässä voisi auttaa? Yksi lähtökohta voisi olla työyhteisön sellainen psykologinen turvallisuus, jossa näistä asioista uskalletaan puhua ilman tuomitsemisen tai leimaamisen pelkoa.” Hyvä, että tähän tuli hengellisen työn lisäksi hoitotyön näkökulma.
”Sinulla on onneksi se, että voit sanoa ei. Omaishoitajana se ei onnistu. Vai onko niin, että sinullekin se on kokonaan mahdotonta?”
Vastaus: ”Voimia kaikille omaishoitajille! Minä voin tosiaan hyvin pitkälle määritellä työtehtäväni. Ulkoapäin vaatimuksia ei ole, sisäinen polte evankeliumin työhön – ja inhimillinen kokemus tarvittavuudesta – laittaa liikkeelle. Mielekkäisiin kutsuihin ja pyyntöihin on vaikea sanoa ”Ei”. Opettelua tämä on kai loppuun asti.”
”Tärkeitä pohdintoja sinulla Mika. Vauhtisokeudessa kokonaisuus hämärtyy. Oma kokemus opettanut, että monesti vauhdin pysähtyminen antaa tilaa Jumalan puheelle. Joskus sitä pysähtyy vapaaehtoisesti, usein vasta pakon edessä.”
Vastaus: ”Kiitos. Hiljentäminen on aina välillä tärkeää. On tärkeää löytää henkilökohtainen päivärytmi, viikkorytmi ja vuosirytmi. Tämän kirjoituksen pohdinnat nousivat toki omista kokemuksista, mutta myös keskusteluista hengellisessä työssä olevien kanssa.”
”Agricolan pappisihanne oli tietääkseni Saarnaa, studeeraa ja rukoilee. Olisiko siinä jotain, mihin voisi tarttua?”
Vastaus: ”Hyvät ohjeet, jotka pitäisi olla kaiken työn perustana. Kiire Jumalan valtakunnan työssä johtaa usein hengellisen elämän näivettymiseen kun ei studeerata Jumalan sanaa eikä rukoilla. Ne pitäisi laittaa ensin kuntoon, ja sitten toimia.” Tämä muistuttaa, että ensin pitää itse saada huolenpitoa, jotta voi auttaa toisia. Hengellisessä tehtävässä tämä vaatii oman hengellisen elämän vahvistamista.
Tähän vastattiin:
”mun ajatukseni ovat lähteneet sellaiselle raiteelle, että nämä ovat ne papin hommat, josta ansaitsette palkkanne.
Se voi näyttää ulkopuolisesta tai asiaa tuntemattomasta vähäiseltä työltä, mutta eihän se sitä ole. Seurakuntapapitkin tekevät tolkuttomassa määrin työtä, joka on tämän raamin ulkopuolella. Ja niiden on pakkokin sitä tehdä – koska kirkkolaki tai laki tai esihenkilö tai jotain, mutta itse olen ollut kaikkein onnellisin teologina työssäni, kun olen saanut ja voinut lähteä tällä kärjellä hommiin; tuntuu kuin olisi tärkeysjärjestys kohdillaan.”
Tämän tärkeysjärjestyksen määrittely on tosi merkittävää. Seuraavakin kommentti kertoi prioriteeteista työssä ja elämässä:
Tietyt prioriteetit:
- Oman jumalasuhteen säännöllinen hoitaminen
- Aviomies
- Perhe
- Ruoka ja liikunta
- Työ
- Luottamustoimet,
- Vapaaehtoistyö kutsumuksen mukaan, kaikkea ei voi tehdä, ja
- Harrastukset, kalenteriin siten, että jää väljyyttä, koska suunnittelemattomille asioille on jätettävä tilaa.
Luottamus siihen, että kullekin päivälle riittävät siihen tarkoitetut voimat ja aika Jumalan lupauksen mukaan.
Vastaus: ”Kiitos hyvästä prioriteettilistasta. Aktivisteille vaarana on se, että työ muuttuu jonkinlaiseksi epäjumalaksi. Suunnittelemattomille asioille on tosiaan jätettävä tilaa kalenteriin!”
”Kulkekaamme niissä tehtävissä, jotka Jumala joka päivä meille antaa. Raamattu sanoo näin. Rukoile-kiitä-pyydä Pyhää Henkeä-lue Raamattua-yhteys lähimmäisiin-ehtoollinen-armo-Jumalan tahto-anteeksiantaminen ja -saaminen-ylistys…”
Vastaus: ”Kiitos vinkeistä. Oman itsensä – hengen, sielun ja ruumiin – hoitaminen on tärkeää kutsumuksissamme. Kun voimme hyvin, palvelutyömmekin voi yleensä paremmin.
Aikoinaan loppuunpalaneena ymmärrän pohdintasi, Mika. Onko niin, että masennus voi seurata loppuunpalamisesta?
Vastaus: ”Kyllä masennus voi seurata loppuunpalamisesta ja kaikesta, mikä liittyy loppuunpalamiseen.”
”Tuttu juttu!”
Vastaus: ”Voin uskoa, että olet työssäsi motivoituneiden työntekijöiden keskellä kuullut ja nähnyt tätä erittäin vahvaa sitoutumista sekä siihen liittyvää innostusta, mutta myös katumusta siitä, että elämän prioriteetit eivät olleet kohdallaan.”
”Kiitos tästä! Järkevää puhetta!!”
Vastaus: ”Ole hyvä. Iän ja kokemuksen lisääntyessä kasvaa viisaus. Mutta pelkään, että sisäinen palo vähenee! Siltä haluan varjeltua!”
Miksi kirjoitin sitoutumisesta ja ylisitoutumisesta?
Kirjoitin tuonne keskusteluun näin:
”Miksi kirjoitin tämän? Koska tämä on ollut vaara omassa elämässäni sekä monien muiden elämässä.
Keskustelen aika paljon hengellisessä työssä mukana olevien kanssa, ja moni kokee riittämättömyyttä työtehtävien riistäessä elämänhallinnan, jolloin arjen normaaleille asioille sekä levolle ei löydy aikaa.
Lisäksi olen kolmen vuosikymmenen ajan kuullut monien puhujien, lähetystyöntekijöiden ja johtajien valittavan sitä, että työ vei heidän kaiken energian. Elämään ei mahtunut juurikaan muuta.
Kutsumuksen palon ja palauttavan levon on kohdattava elämässämme.”
Tähän sain kokeneen työntekijän kommentin:
”Työelämän immeiset puhuvat työn imusta. Se on totisesti tuttua kutsumuksesta hengellistä työtä tekeville. Taustalla varmaan myös tietty pietistinen lakihenkisyys, velvollisuuden tunto, rakkauskin sekä ihastuminen tarpeellisuuteen ja suureen tehtävään. Rakasta itseäsi niin kuin…”
Koen sitoutuneeni hengellisiin tehtäviin hyvin vahvasti. Se ei kaduta lainkaan. Olisin halunnut tehdä paljon enemmän! Sen sijaan mietin sitä, että olenko työnkiilto silmissäni mennyt liiankin kovaa enkä ole antanut tarpeeksi huomiota läheisilleni ja omalle hyvinvoinnille.
Kun kuuntelen vanhempia työntekijöitä, tajuan monen katuvan sitä, että antoi liian vähän aikaa perheelleen. He olivat jatkuvasti evankeliumin asialla. Vaikka elämä oli rikasta, monella on tällainen piikki sydämessään. Moni myös sanoo: Kiitos teille, että teitte valtavan työn, joka sisälsi uhrauksiakin.
Alisitoutumisen vaara
Tässä käsittelin vaarallista ylisitoutumista, jossa työn imu voittaa muun elämän. Yksi aikamme ongelma on myös kristittyjen alisitoutuminen uskoon. Työntekijäkin voi ”olla täällä vain töissä”.
Sitoutumista kristilliseen tehtävään saatetaan jopa varoa ja siitä varoittaa. Samaan aikaan pidetään normaalina ajan, rahan ja energian – melkein koko elämän – sijoittamista monenlaisiin harrastuksiin. Jeesus Kristus odottaa Raamatun perusteella seuraajiltaan erittäin vahvaa sitoutumista.
Mutta tässä uskoon ja Kristukseen sitoutuneessa elämässä on tärkeää pitää prioriteetit selvinä. Työkin voi muuttua epäjumalaksi. Työstä voi tulla tärkeämpi kuin Työnantajasta. Jumala on antanut meille läheisemme erityiseksi iloksi ja tehtäväksi. Siinäkin on kutsumus.
Ne ystäväni, jotka valittavat ylisitoutumistaan eivät juurikaan valita sitä, että tekivät paljon vaan sitä, että läheiset ihmiset jäivät vähemmälle huomiolle. Ylisitoutuminen onkin väärien prioriteettien mukaan elämistä.
Sitoudu tehtävään!
Jokaisen kristityn tulisi sitoutua Jeesuksen Kristuksen suureen tehtävänantoon, joka Markuksen evankeliumissa kuvataan näin.
”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:15-16).
Ainakin itse haluan sitoutua tähän tehtävään ja Jumalan palvelemiseen ihan loppuun asti. Ja kutsun siihen sinuakin!
TÄTÄ TIETOA SAA JAKAA:
FACEBOOK – TWITTER – LINKEDIN